Joulun jälkeen

Joulun askareet ja juhlat ovat jääneet taakse ja kummallinen hiljaisuus on astunut ympärilleni. Istun hiljaa toimettomana tuijottaen harmaan väristä luontoa, josta yön aikana on sulanut valkea lumi jäljettömiin. Ihan kuin luonto olisi heittänyt juhla-asunsa nurkkaan ja odottava hiljaisuus tullut tilalle. Sama hiljaisuus on jossain sisälläni, kuitenkin samalla siellä on säveliä kuluneista joulun pyhistä. 

 

Joulun aika on ollut kiireistä aikaa diakoniatyössä, joskin myös ilon jakamisen aikaa. On ollut juhlia, joissa on saanut olla muiden mukana laulamassa ja iloitsemassa joulun tulemisesta ja kuluneesta vuodesta. Samaan aikaan, kun olemme juhlineet ja laulaneet, olemme diakoniatyössä saaneet kuulla toinen toistaan erilaisempia elämän tarinoita. Olla osana matkaa niissä iloineen ja suruineen. Lähes jokaisella ovesta sisääntulijalla on ollut huoli tulevasta joulusta ja rahan riittämisestä.  Monta kertaa on toistunut lause ”saisimme edes jouluruokaa pöytään” tai ”lapset odottavat joululahjaa”. Oman jännityksen työhömme on tuonut pelko riittääkö budjetti, saadaanko joulupuusta lahjakuoria, voimmeko tarjota joitain pieniä mahdollisuuksia avuntarvitsijoille, mahdollisuutta rakentaa joulua, joulun juhlaa. 

Tuli päivä, kun rahakirstumme pohja paistoi tyhjänä. Tuli päivä, kun lahjoitukset loppuivat. Istuimme ihmettelemään, mitä nyt, vielä olisi se ja se perhe ja se yksinäisen kuori, joka ei koskaan ilmestynyt.  Vatsaa kouristi, päätä kivisti. Kuka on meistä ensimmäinen joka rohkenee sanoa ”avustusbudjettimme on käytetty, rahat on loppu, emme voi auttaa”  Varmasti meistä jokainen diakoni joutui sen eteen. Mutta saimme myös kokea vielä ennen joulun pyhiä, että jostakin tyhjästä ilmestyi lahjakuoria, lahjoituksia. Ehkä sittenkin kaikille riitti jotakin jouluun. Iso kiitos lahjoittajille, pelastitte monen joulun!

Työpäivät kuluivat niin, että kun pääsin kotiin, sitä vain heittäytyi hiljaisuuteen etsien itsestään joulua. Missä on joulu, mitä on joulu omassa perheessäni. Kutimeni odottivat olohuoneen pöydällä, vielä pitäisi keritä neulomaan hänelle ja hänelle….. Käteni ahkeroivat samalla pohtiessani ja etsiessäni sisältäni joulun tunnelmaa. 

Minussa uinuvan joulun herätti pienet kohtaamiset läheisteni kanssa. Rakas serkkuni vie minut aina silloin tällöin elokuviin, jossa saan irtioton työn ja kodin väliin. Niin nytkin jouluviikolla. Rauhallisesti vaelsimme ostoskeskuksessa katsellen ihmisiä ja kauppakeskuksen tohinaa. Jostakin hän vaan saa minun sisimmästä syvältä pimennosta heräämään entisajan joulun tunnelman. Ehkä se nousee lapsuuden yhteisistä muistoista, ehkä siitä, että hänessä on jotain, joka herättää minussa lapsuudesta koetun lapsenmielisen toiveen ja uskon, että kaikki maailman toiveet toteutuvat. Teemme pieniä hankintoja, nauramme ja muistelemme. 

Toinen kohtaaminen oli miniäni, joka on tuonut perheeseeni jotain raikkaan uutta joulua  mukanaan. Olimme joulu- ja jouluruokaostoksilla ja täytimme kilvan ruokakärryjämme samalla kun suunnittelimme joulujuhlaa.  Samalla ruokaostoksia tehdessämme minun mielessäni kävivät he, jotka olivat käyneet kirkon ovella anomassa jotain pientä apua joulun juhlaan. Pohdin kuinka tärkeä osa on ruualla suuressa juhlassamme. Kuinka tärkeää on ruuan merkitys.  Meidänkin perheessä oli jokaisella se pieni jouluruokatoive, mitä saisi maistaa jouluna.

Joulumme meni liian nopeasti. Söimme, lauloimme, leikimme, nauroimme, pelasimme ja taas söimme. Joulun ikimuistoiset laulut täyttivät kotimme, kun lauloimme niitä kuorossa. Jeesus-lapsi oli lauluissa mukanamme, hän, jonka juhlaa haluamme viettää vuodesta toiseen. Samaa juhlaa niin perheeni kuin he, jotka kävivät diakonian ovella. 

Tänään hiljaisuus on laskeutunut ympärilleni. Korjaan olohuoneesta unohtuneita lahjanauhoja. Katselen uuden kattilan kiiltävästä pinnasta kuvajaistani. Nauran sille tervehtien ja kiittäen hiljaa lahjan antajaa.  Saamani kukat tervehtivät minua vielä joulun punaisena. 

Minulla on paljon aihetta kiitokseen. Olen saanut ison iloisen perheen ympärilleni. Olen saanut lahjoista suuremman. Jouluni ei ole lahjoissa, ei ruuissa, se on kaikissa läheisissäni, jotka elävät ympärilläni. Joulujuhlani ei pääty osaltani tähän, vaan jatkuu heissä. Olen kiitollinen, että sain rakentaa heidän kanssaan meille ihanan joulun. Sain elää unelmieni toteutumista laulaen joulun lauluja heidän kanssaan. 

Nyt istun tässä ja kuuntelen kiitollisena hiljaisuutta, jossa vielä kuuluvat heidän äänensä, ilonsa ja naurunsa. Toimettomat käteni, katselen niitä. Ehkä kudon vielä yhdet sukat hänelle, joka jäi niitä ilman. Hänelle, joka ei päässyt tänä vuonna kanssamme viettämään joulua. 

Joulun hulinoita ja kuluneen vuoden kohtaamisia

Tervehdys rakkaat lukijat!


Kuten kirkollisessa kuplassa elävät tietävät, joulu tuppaa olemaan varsin kiireistä aikaa ainakin diakoniatyössä. Se on sellaista aikaa, kun ainakin minulla tulee työt myös uniin ja työn alla on 101 asiaa (joista aina joku jää tekemättä). Jostain syystä tykkään tästä kauden päätöksestä tosi paljon, vaikka se tuntuu välillä kontrolloimattomalta ja ajoittain sekopäiseltä! On juhlia ja tapahtumia, syyskauden päättämistä, seuraavan kauden valmistelua, hartaushetkiä ja tavallista enemmän kohtaamisia vastaanotolla ja kodeissa.


Joulun ajassa rakastan tätä monipuolisuutta. Jouluna myös tulee esille ns. "onnistumiset" (sekä myös pettymykset) kohtaamieni ihmisten suhteen, kun soittelen kuulumisia tai ihmiset lähettävät joulutervehdyksiä muuten vain. Vaikka en voikaan kertoa teille kunnolla ihmisten tarinoita, yritän raottaa hieman sitä millaiset ihmiset ovat minua koskettaneet tämän vuoden aikana. Meillähän on seurakuntatyössä todella tiukat vaitiolovelvollisuudet ihan syystä, joten nämä kertomukset eivät ole tunnistettavia vaikkain ihan oikeita tapahtumia oikeilta ihmisiltä.


Velkaa. Ihan hirveästi velkaa joka paikkaan. Velkaa ulosottoon, anopille, kavereille. Vuokravelkaa. Se on se pahin! Kämppä voi lähteä alta jos ei pikaisesti keksitä ratkaisua. "Join taas kaikki rahat. Olin niin ahdistunut etten tiennyt mitä tehdä. Eihän se mitään auta, mutta tää pakkomielle aina ajaa mut siihen, se ei jätä vaihtoehtoja silloin kun masentaa tarpeeksi. Oon niin pettynyt itseeni". Vihelletään peli poikki. Katsotaan lukuja ja suunnitellaan asioita viikko eteenpäin. Ensisijaista on saada jääkaappiin jotain viikonlopuksi kun lapset tulevat ja sopia vuokravelan hoitamisesta. Kotiläksynä puheluita ja hakemus Kelaan, sosiaalitoimeen, vuokranantajalle. Menee viikko ja nähdään uudestaan, katsotaan tilannetta sitten. "Sain hoidettua sen vuokravelan. Velalla, mutta nyt ei lähe kämppä alta. Se ruoka-apu auttoi ihan hirveästi, uskomatonta miten paljon muutamalla kympillä saa ruokaa! Hain myös apua tähän päihdeongelmaan." Tulipalojen sammuttamista ehkä ottaa lisää velkaa, mutta asunnottomuus oli kyllä todellinen uhka. Keskustellaan riippuvuudesta ja sen alkulähteistä. Huonot kotiolot, koulukiusaamista ja masennusta. Mikään ei tunnu miltään ja sitten kokeillaan pulloa. Se helpottaa ja kierre alkaa syntymään. Lääkäri ehdotti terapiaa "toimiiks se muka? En mä oo hullu..." Kerron mikä terapian ideana on ja tutkimustuloksista. Kyllä, se on ihan oikeaa ja toimivaa hoitoa mutta rankkaa. Menee taas aikaa enkä kuule henkilöstä mitään. Soitan kuulumisia joulun alla ja kuulen, että mahdollisuus velkajärjestelyyn olisi jos uutta velkaa ei tule. Töihin on pystytty palaamaan nyt kun pahin stressi on ohi, mutta repsahtaminen pelottaa. Sitten kaikki menisi taas päin honkia. Valan toivoa puheeni kautta niin hyvin kuin osaan. "Kiitos kun sä uskot muhun, kun itelle se on välillä niin vaikeaa". Jään seuraamaan mihin tilanne etenee..

RaRi -vapaaehtoisten koulutusmateriaalia

"Mulla on niin paljon parempi olo, kiitos kun rukoilit silloin kun tavattiin." Itkua puhelimessa: sisarus oli kuollut, ex-puoliso sairaalassa, mielenterveysongelmat haittasivat työntekoa... Aikamoinen tilanne taas ihmisellä joka tekee kaikkensa auttaakseen muita, pohdin silloin kun tapasin tätä ihmistä ensimmäisen kerran. Keskustelimme rauhassa ja ohjasin häntä olemaan yhteydessä terveydenhuoltoon. Muistan miettineeni, että hänellä on varmaan vielä paljon "työtä" tehtävänä, että asiat huomattavasti parantuisivat. Rukoilimme. Nyt myöhemmin sain häneltä sähköpostilla joulutervehdyksen. Asiat ovat kuulemma paremmin: on hymyä ja toivoa vaikka kaikki ei olekaan täydellistä elämä on helpompaa. Rukous auttoi.

Erään kotikäynnin tarjoilut

Aloitin työni tässä seurakunnassa noin vuosi sitten ja ihka eka ikääntynyt johon sain tutusta oli leskeksi jäänyt ihminen. Yksinäisyys usein musertaa leskiytymisen myötä, mutta kyseisen ihmisen kohdalla yksinäisyyttä lisää se, että myös hänen lapsensa on kuollut aiemmin. Joitakin ystäviä on yhä elossa, mutta omat sairaudet ja kivut estävät aktiivisen seuraelämän ja näin ollen päivät ovat pitkiä. On ollut minulle ilo tutustua tähän ihmiseen, vaikka hänen taustansa onkin rankka ja surullinen. Olen kotikäynneillä itkenyt, nauranut, rukoillut ja ihmetellyt tätä elämää hänen kanssaan. Vaikka en olekaan voinut muuttaa tämän ihmisen elämää paljoa, olen voinut tarjota hänelle ystävyyttä ja ehkä näin hieman lieventää yksinäisyyttä. "Kiitos kun taas kävit, kyllä se aina piristää nähdä sinua."

Soittelin yhdelle perheelle viime viikolla ja kyselin kuulumisia. Tavatessani perheellä oli tositosi tiukkaa taloudellisesti sairauksien, erityislapsen tarpeiden ja pienen palkan vuoksi. Olin (luvalla) antanut perheen huoltajan tiedot yhdelle kauppiaalle (joka halusi auttaa jotakin perhettä mutta ei tiennyt ketä ja miten) tapaamisemme jälkeen. "Ne kanto sen miehen kanssa neljä banaanilaatikollista ruokaa ja pesuaineita meille sisään! Ja me saadaan hakea joka viikko hävikkiruokaa kaupalta, se on auttanut meitä tosi paljon!" Lienee toteamatta selvää, että olen ihan älyttömän iloinen tästä harvinaisesta tilanteesta! Me ei seurakunnasta olisi taloudellisesti pystytty mitenkään tähän samaan auttamiseen, mutta nyt perheen lapsilla on paljon suuremmat mahdollisuudet olla syrjäytymättä ja vanhemmilla kapasiteettia käyttää energiaansa muuhun kuin ruoasta huolehtimiseen.



Lahjoituksia

Joulu ja vuoden loppu on aikaa, jolloin ihmiset herkemmin ottavat yhteyttä diakoniatyöhön koska rahat ovat tiukassa. Varsinkin perheellisiä myös stressaa joulun tuomat lisäkustannukset ja ihmiset ovat muutenkin tavallista alakuloisempia. Liekö syynä kaamos vai mikä. Meillä ei ole varsinaisia jouluavustuksia seurakunnassa, vaan diakoniatyö pyrkii auttamaan kriisitilanteissa. Se on tavallaan sääli, koska olisi ihanaa jos voisimme auttaa näitä vähävaraisia ihmisiä muutenkin kuin vain äärimmäisessä hädässä. ONNEKSI meillä on ollut tänä vuonna Joulupuu -kampanja seurakunnassa. Kampanjassa ihmiset voivat lahjoittaa lahjakortteja tukalassa tilanteessa oleville ihmisille ja me diakoniatyön kautta jaamme nämä sitten perille. Eilen itkin (olin ehkä hieman väsynyt) kun katsoin, miten isoillakin summilla vieraat ihmiset ovat valmiita auttamaan tuntemattomia. Yhdessä olemme enemmän, niin se vaan on.

Kuoret joihin lahjoituksia on pyydetty

No, onneksi tähän maallistuneeseen joulun odotukseen kuuluu muutakin kuin raha. Ensi viikolla minulla on vuoden viimeinen adventtijuhla varttuneen väen kerholaisten kanssa ja aion siellä nauraa, laulaa ja muistaa vähän Jeesustakin. Saan mukaani juhlaan myös kollegani Riitan ja pastori Oton!

Minä ja Riitta kevään yhteissynttäreiltä

Ylijäämäruoka

Mitä se tekee ihmismielelle, kun joutuu nälkäisenä katsomaan vierestä  ruokakattiloiden tyhjennystä  roskikseen

Menneellä viikolla olen pohtinut ruuan merkitystä muunakin kuin ravinnon tuojana. Lähinnä sitä hukkaan heitettyä ruokaa ja ihmisiä, jotka jonottavat ilmaisruokaa ja leipää. Toisaalla syötävää on yllin kyllin, toisaalla siitä on pula. Tai pula rahasta, jotta sitä ruokaa saisi tarpeeksi. Mitkä asiat edesauttaa näin olemaan edelleen, vaikka asiaan on tartuttu jo useita vuosia sitten? Vai onko kaikki jäänytkin puheeksi?

Tässä eräänä päivänä heräsin tähän kun sain kuulla pienituloisen laitostyöntekijän tarinaa, kuinka (Espoon)kaupunkimme eräässä laitoksessa, (ties vaikka kuinka monessa sellaisessa) heitetään ylijäämä ruuat roskikseen. Siellä työntekijät voivat syödä tai olla syömättä lounasta, josta he joka tapauksessa joutuvat maksamaan. Mutta lounaalta ylimääräistä ruokaa ei voi säästää välipalaksi tai  iltatyöläisille, vaikka sitä jäisi ylitse tarpeen. Saatikka myydä työntekijöille joko iltavuoroa varten tai kotiin vietäväksi. Mitä se tekee ihmismielelle, kun joutuu nälkäisenä katsomaan vierestä ruokakattiloiden tyhjennystä roskikseen, ajatellen samalla omia lapsiaan ja oman palkan riittämistä perheelle.  Joku sanoo kunnassamme, että laki kieltää antamasta tai lahjoittamasta ylijäämäruokaa työntekijälle, mutta ei sitä, että sitä kaadetaan kattila toisensa jälkeen viemäriin tai kannetaan roskikseen. Mikä sellainen laki on? Kuka sellaisen lain on laatinut? Sietäisi saada tukkapöllyä! 

Jos minä olisin tämän laitoksen osastonhoitaja tai se, joka vastaa toiminnasta, kieltäisin ehdottomasti moisen roskistoiminnan. Se on täysin arvomaailmaani vastaan ja varmasti monen muunkin. Jokainen saisi siellä vatsansa täyteen, oli sitten iltavuorossa tai aamuvuorossa.  Työ, joka on raskasta niin henkisesti kuin fyysisesti, tarvitsee jotain vastapainoa. Eikä se ole keneltäkään muulta pois, kuin roskiksen kuljettajalta, jolla olisi kevyempi taakka viedä jäteastiaa, tai tulisi harvemmin sitä hakemaan. Haluaisin, että työntekijäni hymyilisivät asiakkailleen vatsa täynnä ja jaksaisivat kukin tehdä vuoron loppuun asti iloisin mielin työtään.  Tai ruokaa voisi ostaa purkillisen kotiin vietäväksi lapsille, että jäisi yksi päivä edes kaupassa käyntiä väliin.  Sen että jonottaisi kaupassa tai leipäjonossa, voisi tehdä lasten kanssa jotain hauskaa, mikä voimauttaisi itseäänkin seuraavaan työvuoroon. Ehkä tämän avulla voisin olla lisäämässä työhyvinvointia ja pitämään työntekijät samassa paikassa.  Yhteinen ruokailu, hetki elämän kokemuksia vaihdellen lisää vain työssä jaksamista, viihtyvyyttä ja yhteishenkeä.  Siihen kun vielä lisää yhteisen nauruhetken.

Minulle on aina ollut hyvinkin tärkeää, että olen saanut perheeni yhtä aikaa ruokapöytään, jossa olemme voineet vaihtaa päivän kuulumiset ja olla toisillemme edes hetken läsnä. Juhlaksi ruokailun on tehnyt, kun siskon perhe naapurista on tullut kanssamme ruokailemaan, tai olimme saaneet kutsun heidän luokseen. Olimme yhteisen pöydän äärellä suurena perheenä, mikä oli rikkaus ja rakkaus. Samasta asiasta nautin kun saan olla työssäni yhteisellä diakoniaruokailulla. Siellä näen kuinka samat ihmiset kokoontuu kuukaudesta toiseen, vuodesta toiseen istumaan yhteisen pöydän äärelle ja vaihtamaan kuulumisia. Uudetkin otetaan lämpimästi vastaan. Heitä on runsas sata, joten tunne ei ole vain omaani. Ruualla on ihmeellinen vaikutus saada välitöntä keskustelua aikaan. Yhdessä syöminen ravitsee samalla mieltä kuin vatsaakin. 

Vielä haluan mainita, että itse kuulun siihen sukupolveen, jossa opetettiin ruuan jatkamista. Jos tänään jäi keitettyjä perunoita ylitse, huomenna niistä valmistettiin jo jotain muuta ruokaa. Pyttipannua, perunarieskaa tms. Kanan tähteistä sai kastiketta, porkkanoista porkkanalaatikkoa jne.  Muuten myös pizzat ovat saaneet alkunsa taitavan emännän keksimänä, kun jäi ruokaa yli, niin siitä tehtiin leivän päällinen ja vähän juustoa kyytipojaksi.  Missä vaiheessa tämä jatkojalostus on unohtunut? Ymmärrän, että se ei onnistu laitoskeittiössä, mutta se voi onnistua pienituloisen työntekijän pikkuruisella liedellä. 

Auttaminen

Kuinka paljon voi auttaa, kuinka paljon pitää auttaa, pystynkö auttamaan? 

Tähän aikaa vuodesta ihmisten sydän heltyy auttamaan. Apua tarvitsijoita näkee paljon ympärillään. Liekö joulu tekemässä tehtävää. Mieli herkistyy ja tekee mieli auttaa. Näin on meidän monen kohdalla. Valinnan varaa riittää auttamiskohteissa.  Tämän ovat havainneet myös erilaiset yhdistykset, jotka kilpailevat ihmisten herkistyneestä joulumielestä. Postista tulee valmiita joulukortteja, jotka vaikeavammaiset ovat maalanneet, diabetesliiton joulumerkit aikakauslehden välissä, molemmissa mukana pankkisiirto ja maksupyyntö.  Kauniita kortteja ja merkkejä ja hyvään tarkoitukseen. Tai seinäkalentereita, ”ota käyttöösi, maksa tilille”. Mitä tehdä, maksaako, käyttääkö niitä vaikkei maksaisi vai viskata ne tarpeettomana paperikeräykseen? Raskitko? Mikä on oikein? Itseltäni löytyy vuosien varrelta säästettyjä kortteja, joita en ole raskinut heittää, mutta myönnän, en ole pystynyt maksamaankaan. 

Hiljattain sain eräältä kummiyhdistykseltä kirjeen ja maksutositteen, jossa pyydetään erityistä lahjoitusta jouluun sen lisäksi, että maksan kuukausittain kummilapselle määrätyn summan. Enkö autakaan tarpeeksi? Kuinka paljon vielä? Entä jos en maksa, olenko huono kummi? 

Ympärillämme on myös ollut hyväsydämisiä ihmisiä, jotka ovat antaneet viimeiset rahansa erilaisiin keräyksiin ja yhdistyksiin, ajatuksella, että hyvän kristityn täytyy auttaa. Oma leipä on jäänyt pieneksi ja se apu, mikä on annettu toisaalle, on poissa vaikka omista lääkekustannuksista tai ruuasta.  Mutta kun on aina antanut ja auttanut, niin ei voi tai osaa lopettaa.  He askaroivat myös ajatuksella, kenties kokevat huonoa omaa tuntoa,  voiko lopettaa?

Myös rakas nuori ystäväni koki mahdottomuuden auttaa lähimmäistään. Kerjäläinen kerjäsi rahaa kadulla leipään. Ystäväni opiskelee ja elää pienillä opintotuillaan. Silti hän ajatteli, että jos tuo naisraukka pyytää vain leipää, niin miksipä hän ei sitä naiselle ostaisi. Ehkä se kotona oleva leipä riittää hyvinkin täksi illaksi itselle. Niin hän pyysi naista mukaansa kauppaan valitsemaan leivän. Nainen valitsikin, mutta valitsi myös koriin tomaatteja, salamia ym. Hän halusi enemmän kuin leivän. Jokainen meistä ymmärtää sen, sillä kun pääsee kauppaan nälissään ja näkee sen ruokamäärän, tahtoo enemmän, nälkähän siinä kasvaa. Hän oli vain sattunut pyytämään leipää ihmiseltä, jolla ei ollutkaan kuin se leipäraha taskussa. Kerjäläinen ei halunnut luopua korin sisällöstä joten se leipäkin jäi siltä osin ostamatta. Ei sen takia, että ei ystävälläni ollut halua auttaa, vaan sen takia, että ei ollut mahdollisuutta auttaa sen enempään kuin pystyy. Varmasti molemmilla oli mieli pahoittunut tämän takia.

Itse heräsin avuttomuuteeni auttaa taannoin, kun tulin Tallinnan reissulta. Lähes 17 tunnin matkustamisen jälkeen seisoin matkasta väsyneenä bussipysäkillä. Siinä nuori ihminen huusi ahdistuneena peilikuvalleen. Näin, että hänellä oli paha olla. Mutta uupumuksessani minulla ei ollut minkäänlaista järjen kuvaa päässäni, kuinka auttaisin. En uskaltanut puhutella, sillä en ollut varma, olisiko hän nähnyt minut pahana oliona, joista hän huusi itselleen. Katselin ja kuuntelin vain hänen itkuista rähinäänsä väsymyksen ja oman ahdistuksen ajattelemana, "tulisipa bussi pian, että pääsisin hiljaisuuteen". Onneksi pysäkille tuli nuori nainen, jolla oli tilannetajua. Hän otti puhelun hätäkeskukseen ja hoiti auttajat paikalle. Istuin bussiin uupuneena ja itseeni pettyneenä, että en osannutkaan tai jaksanut auttaa.  Minua harmitti ja hävetti. Olenhan auttajan ammatissa, ammattilainen, diakoni. 

Katselen mustaan yöhön ja katuvalojen  kirkastamia sadekyyneleitä bussin ikkunassa. Kirkkaat pienet sadepisarat ikkunassa auttavat minua ymmärtämään pienten valojen merkityksen. Minun ei tarvitse olla kaikki voipa, pystyä auttamaan jokaista. Kun olen väsynyt, tai minulla ei ole mahdollisuutta auttaa, joku muu tarttuu toimeen. Jollakin muulla on mahdollisuus toimia sillä hetkellä arkienkelinä lähimmäiselleen, auttajana, pieninä valon lähteinä, pieninä valonpisaroina. Myös toivon sekä ystävälleni, että sydämellisille auttajille näitä valon pisaroita ja ymmärrystä, että ei se tee ihmistä huonoksi jos tänään ei ole mahdollisuus auttaa. Sinä olet riittävä jo huomatessasi avun tarvitsijan, niin että se on liikauttanut sinua sydämessä. Jos tänään et pysty auttamaan, autat toisella kerralla, kun sinulla on millä auttaa. Oli se sitten rahaa tai sisäistä voimaa. Annetaan auttajan osaan mahdollisuus muillekin, heille, kellä sillä kerralla on siihen välineet, voimia, aikaa, rahaa.

"En voi kenellekään kertoa näitä asioita, paitsi sulle."

Lause, jonka kuulin tänään kotikäynnillä ollessani. Olen tämän lauseen kuullut aikaisemminkin, mutta aina se yllättää. Yllättää, että joku ihminen kertoo elämässään tapahtuneista asioista ja toteaa, ettei ole koskaan aiemmin kertonut asiasta kenellekään.


"Saat kertoa mitä haluat"
"Ei ole kiire"
"Minulla on vaitiolovelvollisuus, ei tarvitse pelätä"


Lauseita, mitä sanon ihmisille joita jännittää kun he kohtaavat minut ensimmäistä kertaa. Usein ihmiset haluaisivat kertoa itsestään ja elämästään, mutta eivät tiedä miten. Voi olla että ihminen on ollut vuosia yksinäinen ja yht'äkkiä vieressä onkin joku joka kuuntelee. Outo tilanne siis. Joskus syntyy luottamus heti, kuten tänään. Puhetta, kyyneileitä, hiljaisuutta ja välillä naurahduksia. Sitten on toisenlaisia kohtaamisia. Sellaisia missä puhetta on vähän, mutta ilma väreilee pidätettyjä tunteita. Pitää sietää sitä, että toisella on vaikea olla eikä välttämättä pysty heti toisen oloa helpottamaan.

Istuin hoitokodin sängyn vieressä ja katsoin vanhoja kuvia viereisellä pöydällä. "Tuo on varmaan poika" ajattelin. Kuivatut ruusut ruukussa olivat keränneet pölyä joka näkyi sälekaihtimien takaa pilkahtavaa auringonvaloa vasten. Vanhempi nainen makasi sängyllä seinään päin kääntyneenä ja itki. Oloni oli myös kurja, koska en tiennyt miten auttaa. Tapasin naista ensimmäistä kertaa. Hän oli pyytänyt hoitajaa soittamaan seurakuntaan, koska kärsi yksinäisyydestä.


Joskus yksinäisyyden kohtaaminen tuntuu vaikealta, mutta onneksi siinäkin kehittyy. Tuo kuvaus hoitokodista on ajalta, kun en vielä ollut tehnyt vuottakaan tätä työtä. Siperia opettaa, tässäkin. Eteenpäin sanoi mummo lumessa vai miten se nyt meni...




Yksinäisyys on mielestäni siksi kovin haastava laji, että jokainen meistä on niin kovin erilainen. Joku saattaa asua yksin ja tavata vain kerran viikossa jotakuta, ilman että kokee kärsivänsä yksinolosta. Toinen taas käy päivittäin erilaisissa paikoissa joissa kohtaa tuttujakin ihmisiä, mutta silti kokee olevansa todella yksin. Olennaista lieneekin se, miten ihminen itse kokee tilanteensa. Työni kautta olen oppinut sen, että ihmisten tuntemukset ovat totta heille itselleen, jolloin ne pitää ottaa vakavasti.
Otsikon lausahdus kuvasi minulle tänään sitä, että on ihmisiä joilla ei ole ketään kenelle puhua. Paitsi nyt minä. Täysin absurdi ajatus jos minun pitäisi ajatella tätä lausetta omaan suuhuni! Olenkin onnekas, kun minulla on ihmisiä joille puhua henkilökohtaisista asioista ja jakaa ajatuksia. Vaan on monia, joille tämä lause on totta. Syyt voivat vaihdella, mutta yleensä taustalla on yksinäisyyttä ja/tai yhteyden puuttumista (tarkoitan ihmisten keskinäistä yhteyttä). Haastaisinkin sinut nyt lukija miettimään, onko sinulla mahdollisuutta kasvattaa luottamusta jossakin ihmissuhteessa tai tarjota kuuntelevaa korvaa ihan uudelle ihmiselle? Kasvatetaan rakkautta tähän maailmaan yhdessä!


Room 12:21
"Älä anna pahan itseäsi voittaa, vaan voita sinä paha hyvällä."




-Nuu

Joulunodotusta ja kirjekuoria

Milloin voi alkaa odottamaan joulua? Koska on liian aikaista, vai onko koskaan? Miksi ei joulu voisi kestää kauemmin? Tätä mietin tänään kotiin tullessani Helsingin vilinästä, jossa kadut olivat valaistu sadoilla jouluvaloilla ja jossa jo jostain kuului joulumusiikkiakin.  Ikkunat olivat koristeltu erilaisin joulukoristein, leluin, juhlapuvuin. Kahvilassa tuoksui jouluglögi ja piparkakut. Väkisin ajatukset rientävät myös omaan jouluun, millainen se tänä vuonna on ja keiden kanssa sitä vietän.  Ja ennen kaikkea miten sitä vietetään.

Olen käynyt erilaisia keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa ja kuullut monta joulunodotustarinaa. Jokaista tarinaa yhdistää juhla ja ruoka. Jos tarinaan liittyy lapset, on myös lahjat osana joulua. Jokainen haluaa antaa jotain lahjaa, koska lapset odottavat sitä. Palaan omien lasteni jouluihin ja kirjeisiin, joita joulupukille kirjoitettiin. Muistojen kansiossa vielä on olemassa poikani kirje, jossa hän toivoo itselleen rekka-autoa ja veljelleenkin jotain pientä. Joulu oli aikaa jolloin halusi täyttää lasten toiveet ja omatkin. Jälkeen päin voin nyt miettiä, mitkä olivat oikeasti lasten toiveita ja mitä toteutin omina toiveinani, kun ostin lapsille leluja. Ainakin satukirjojen suhteen taisin enemmänkin mennä omien halujeni mukaan. Mutta yhtä kaikki, lasten ilo tarttui jouluaattona myös aikuisiin. Oli jännittävää katsoa lasten ilmeitä ja kuulla huudahduksia kun paketista löytyi jotain oikein odotettua ja toivottua.

Diakoniatyöntekijänä en saisi unohtaa näitä menneitä aikoja, kun vähävarainen vanhempi istuu edessäni toivomassa lapsilleen hyvää joulua. Tai kuulen vanhuksen haaveilevan perinteisistä jouluruuista tai uusista talvijalkineista. Jokaisella on oikeus taianomaiseen jouluun, jolloin edes yhden kerran vuodessa voisi toteuttaa lasten, tai vanhusten toiveet ja vähän omiakin. Olen iloinen sen suhteen, että edellisinä vuosina on ystävälliset ja sydämelliset seurakuntalaiset mahdollistaneet perheiden toiveiden toteutumiset. Joku pieni on saanut toivomansa auton tai nuken, tai isompi ehkä pelin, legot tai uuden vaatteen kierrätysvaatteen sijaan. 

Tänään askaroimme ensimmäiseen adventtisunnuntain messuun koristeeksi joulukuuseen kuoria, jossa on viesti kenelle toivomme joululahjaa. Mietimme pitkään, laitetaanko kuoriin lasten iät vai ei, tai laitetaanko  yksinäinen vähävarainen vanhus, joka kaipaa myös joulua osakseen. Olisiko riittänyt vain sanana vanhus? Kunpa voisinkin kertoa lahjan antajalle lahjan saajan tarinaa. Tarinat eivät ole paljoakaan muuttuneet vanhoista joulusaduista, joissa köyhyys näytteli pääosaa ja jossa Jeesus ilmestyi hyväsydämisenä ihmisenä tai enkelinä ilahduttamaan ja auttamaan perhettä, köyhiä, sairaita ja yksinäisiä. Samojen tarinoiden keskellä saamme olla kirkon diakoniatyössä.  Se ero että ihmisten tarinat eivät ole satuja vaan todellista ihmisen arkea. 

Minä jään odottamaan joulua, odotan sitä myös työssäni. Jännitän lapsen lailla palautettuja kuoria ja hetkeä, kun saan olla välikätenä ojentamassa tai lähettämässä lahjan eteenpäin. Jokaisen kuoren kohdalle liitin hiljaisen rukouksen, että molemmat niin lahjan antaja kuin lahjan saaja saisivat onnellisen joulun ja konkreettisesti tulla osaksi joulun juhlaa, Jeesuksen syntymäjuhlaa. Jokaisen lahjan kohdalla sanon kiitoksen lahjan antajalle.

  

Hetkessä

Hetkessä olemisen  merkitys on avautunut minulle aivan uudella tavoin. Olen kasvanut vähän kerrallaan ymmärtämään mitä se on ja mitä oleminen merkitsee omassa elämässäni. En tarkoita niitä hetkessä elämisiä, kun olin vielä nuori ja elin intohimoisesti siinä ajassa, missä kulloinkin elettiin. Tarkoitan ehkä ennemminkin eläytymistä tässä ja juuri tässä hetkessä. 

Eläytymishetkien menetyksen olen karvaasti kokenut, kun olen katsellut luonnon ilmiötä ja ajatellut tallentaa hetken nopeasti kameraan. Ensin on pitänyt hakea kamera repun pohjalta, ottaa linssisuojat pois, asentaa oikeat aukot ja vihdoin kun kamera on ollut laukaisua vailla valmis, on hetki kadonnut. Kameraa etsiessä ja valmistellessa on myös itseltä jäänyt hetki kokematta.  Kuinka monta kertaakaan olen moisesta pahoittanut mieleni ja ollut siitä syystä itselle, kameralle ja ties mille vihainen.  Kunpa olisin vain malttanut seisahtua, katsoa näytelmää ja olla siinä mukana sen hetken verran. Olisihan sen voinut taltioida edes sielun maisemaan ja palata muistellessa vielä myöhemmin tapahtumaan, kuin menettää se toheltamiseen.  

Saman lailla voi jäädä paitsi ihmisten välisessä vuorovaikutustilanteissa  koskettavista hetkistä. Joku on kertomassa jotain hänelle hyvin tärkeää asiaa, joka on vain siihen hetkeen sopivaa. Vaan jostakin kumpuaa omista aivoista jokin asia, mikä pitää sanoa mukamas heti ääneen, jotta ei sitä unohtaisi ja poks, se toisen hetki katoaa kuin saippua kupla. Aikuisena voimme vielä jotenkin palata siihen aiheeseen mitä oli toinen kertomassa, mutta pieni lapsi, hän on jo ehkä uudessa asiassa ja jäät ikuisesti vaille sitä pientä kallista asiaa, jonka hän olisi sinulle jakanut.  En edes uskalla laskea noita kertoja kun on ollut muka aikuisten kiireet lapsen edellä. Minulle on jäänytkin ikuinen ikävä omien lasteni kohtaamiseen ja kuulemiseen,.. "Leikitäänkö tovi, tiskit ja sotkut saavat  jäädä odottamaan".  Ehkä joskus saan siihen vielä mahdollisuuden, kun tulen isoäidiksi. 

Tänä aamuna en mennyt hakemaan kameraa, enkä tohottanut mitään. Istuin ja katsoin. Katsoin ja ihmettelin. Lähellä oli kynä ja paperi. Laitoin vain sanoja näkemästäni ylös ja iloitsin. Sain vangittua yhden hetken jonka mielelläni jaan rakas lukijani kanssasi. Ja samalla toivoa, että meillä kaikilla olisi mahdollisuus kiireettömiin hetkiin olla vain, eläytyen juuri siihen, mikä on edessämme, kiirehtimättä tai touhuamatta. Se aika on loppujen lopuksi aika nopeasti ohitse, valitettavasti, tänäänkin vain muutama hetki, muutama minuutti. Niin kiire ei pitäisi olla kellään, että voisi itselleen suoda nämä kalliit minuutit.

Aamulla

Verhojen raosta kuu kurkistaa aamusta kalpeana huoneeseen. 

Se kutittaa nukkujan silmiä 

joiden on pakko avautua kuun kalpeaan katseeseen. 

”Kuka untani häiritsee” 

hän nousee ja verhot aukaisee 

katsoen maisemaa, 

joka pakkasyön jäljiltä avautuu kirkkaana uuteen aamuun.

Edessään näkee purppuraisen taivaan rannan. 

Kalpean kuun ilosta hymyilevän, 

hyvän huomenen toivottaen. 

Puun latvat pukeutuneena 

kuin morsiushuntuun valkeaan. 

Ne kurottuvat taivasta kohti, 

Luojaansa kiittämään. 

Hän rientää kohti toista ikkunaa

jossa myös rakas koivu herää aamun purppuraan. 

Koivu levittää myös oksiaan kohti nousevaan aurinkoon. 

Oksat nuo purppuran väriset, 

ovat saaneet ylleen loistamaan sadat kristallit. 

Ikkunan takaa miettii hän

kunpa voisin linnun lailla lentää oksille säteileville, 

laulaa kilpaa kanssa muiden Luojaansa ylistäen. 

Sunnuntain hetken iloja sinulle toivotellen

Pinaattikeittoa ja ristiriitaisia tunnelmia

"Mulla on rahat loppu..."


Tätä tuumailin ostaessani itselleni perinteistä arkilounasta: pinaattikeittoa ja ruisleipää. Olin tuhlaillut edellisviikolla joka vaikutti osaltaan lounaspäätökseen. Piti jättää väliin lounasbuffetit, kun yritän säästää matkakassaa. Saarioisten pinaattikeitto, leipä ja joku hedelmä maksaa noin 3-4e. Ei paha. Tässä ateriassa on myös se hyvä puoli, ettei sitä tarvitse valmistaa itse ja kun syö usein samaa niin säästyy ajattelunkin vaivalta. Täydellinen lounas!

Kalliokiipeilyä viime reissulta

Olen tosiaan lähdössä matkalle toteuttamaan pitkäaikaista haavettani kiipeilykohteesta Krabi. Olen tästä tosi innoissani ja samanaikaisesti hämmentynyt siitä, että se vihdoin on toteutumassa. Jes! En myöskään ole koskaan ostanut mitään niin kallista kuin lennot, jotka Thaimaahan ostin. Vaikka olisin halunnut mennä lounasbuffettiin, ajattelin että Thaimaan matka on useamman pinaattikeiton arvoinen. Eli tosiassa en ole mitenkään erityisen tiukilla taloudellisesti. Olen kuitenkin oppinut taloudenhallinnasta sen verran, että ihan kaikkeen haluamaani rahat ei kyllä riitä.








Eikä riitä monella muullakaan.


Aika monet niistä ihmisistä, jotka hakevat taloudellista tukea kirkon diakonialta haluaisivat, että heidän rahansa riittäisivät ruokaan. Perustoimeentulotuella olevien päiväbudjetti on noin 10e (sis. ruoka, harrastukset, matkat, hygienia jne..). Pahinta on se, että kun ihmisen elämä ja talous kriisiytyy kunnolla ei päivälle jää edes 10 euroa! Joskus ihmisten kriisit ovat seurausta omasta toiminnasta, mutta paljon on myös niitä jotka eivät pysty itse vaikuttamaan talouteensa. Niin tai näin, kyllä jokainen ihminen tarvitsee ravintoa. Olen omin silmin nähnyt riittävän monta kertaa sen, että ihminen valitsee pakollisten lääkkeiden ja ruoan väliltä. Vaikka lounaani tänään olikin suhteellisen edullinen, 10e budjetilla (tai pienemmällä) pitäisi loppupäivän menot miettiä suhteellisen tarkkaan.


Mietin itseasiassa rahaa ja rahankäyttöä hyvin paljon. Vaikka se ei olekaan arvoissani korkeimmalla, se kyllä pyörittää tätä sekavaa maailmaa hyvässä ja huonossa jonka takia siihen on mielestäni pakko kiinnittää huomiota. Kun tekee matalapalkkaista työtä ja kohtaa jatkuvasti ihmisiä taloudellisissa vaikeuksissa, sitä väkisinkin suhtautuu rahaan varsin vakavasti. Taloudenhallinta on laskemista ja priorisoimista. Ei välttämättä kaikista kiehtovin ajattelemisen aihe, mutta suunnitelmallisuus ja realismi tekevät mielestäni elämästä paljon helpompaa, jos rahat ovat tiukassa. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa varmaan loputtomasti...


Rahaan ja auttamistyön teemaan liittyen voin kertoa, että tuntuu vaikealta kertoa avoimesti matkasuunnitelmistani, kun tiedostan varsin hyvin monen ahdingossa olevan ihmisen tilanteen. Olen etuoikeutettu ja tunnen siitä häpeää. Se on totuus, vaikka luulen, että kiitollisuudesta olisi enemmän iloa Luojalle kuin häpeästä. Mutta minua hävettää, että minulla on mahdollisuus lentää toiselle puolelle maapalloa pitämään hauskaa ystävieni kanssa, kun tiedän, että sillä rahalla voisi auttaa hädässä olevia ihmisiä. Toisaalta ajattelen sen olevan siunaus, että saan elää sellaista elämää kuin elän. Tiedän myös tarvitsevani lomaa (ja aurinkoa! Kukapa ei näin marraskuussa...) kipeästi ja uskon voivani huolehtia paremmin vastuistani kun olen saanut rentoutua ja nauttia elämästä välillä ilman pinaattikeittoa. Silti se on kirvelevä ristiriita jonka kanssa painin aina kun elämässäni on jotakin "luksusta". Toivon löytäväni tähän ajatusketjuun ja toimintatapoihini joskus vielä tasapainon.


Taloudenhallintaan liittyen olen menossa huomenna vapaaehtoisille suunnattuun RaRi (Raha-asiain neuvontarinki) koulutuksen viimeiseen tapaamiseen. Espoossa koulutetaan siis nyt raha-asiain neuvojia jotka voisivat olla avuksi talousongelmista kärsiville. Jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä tämä tuo tullessaan. Lähdenkin tästä nyt valmistautumaan huomiseen joten toivotan kaikille rentouttavaa ja siunattua viikonloppua!


- Nuu




Ps. Pinaattikeitto on hyvää

Olen Riitta, hauska tutustua! 

Työvuosissa jo siinä vaiheessa, että unelmoin eläkepäivistä, vaikka vielä onkin vuosia niihin päiviin. Mutta kun katson taakse työelämääni, on 44-vuotta mennyt hujauksessa, miksipä ei menisi kun katsoo eteenpäin seuraavaa kuutta vuotta. Myös isoäitini aikanaan tuumaili, että päivät ja viikot menevät aina vain vauhdikkaammin mitä vanhemmaksi käy. Viimeisinä vuosina hän huokaili kun oli vain aamu ja ehtoo.  Minulla on vielä onneksi päivässä tunteja käytettäviksi, sekä työhön että vapaa-aikaan. 

Seurakunnassa olen ollut diakoniatyöntekijänä vuodesta 2001 elokuusta lähtien.  Pitkä aika saman työnantajan palveluksessa. Siitä johtuneen, että olen saanut erityiset lasit silmilleni katsellakseni maailmaa. Ne ovat muokkaantuneet iän myötä siinä missä maailmakin on muuttunut. 

Mikä minut toi seurakuntaan on lienee johdatusta. Hakeuduin nimittäin opiskelemaan sosionomiksi. En edes ymmärtänyt, miten voi lukea diakoniksi. Minulla oli aivan ihania kurssikavereita, jotka kertoivat hakeneensa lukemaan kaksoispätevyyttä maallista ja kirkollista samaan aikaan. Sekään ei minua vielä herättänyt. Arvopohjaopintojen jälkeen meitä oli jonossa opinto-ohjaajan toimistossa, jossa piti päättää mitä polkuja kukin lähtee opiskelemaan. Minä kuljin ystävieni perässä, jotka ilmoittivat haluavansa myös kirkollisen pätevyyden. Minun vuoroni tuli heidän jälkeensä.  Ystävällinen opinto-ohjaaja katsoi minua hymyillen lasiensa takaa ja tuumasi että sinulla taitaa olla sama polku, laitetaan kirkollisiin. En siinä osannut sanoa mitään vastaan. Mietin vain, että samapa tuo, ei kai oppi ojaan kaada. Ihanat kirkolliset opiskelukaverini ottivat minut lämpimästi mukaan ryhmäänsä sanoen, että olen ihan diakonin näköinen. Niin minusta tuli sitten diakoni, vaikka en tänä päivänä vielä tiedä miltä diakoni näyttää. Sillä mielestäni olemme kaikki ihan eri näköisiä ja eri persoonia. Tämä kokemus ja paljon muutakin elämässäni on ollut erään laista johdatusta. 

Hyvää sellaista, jonka vietäväksi on edelleenkin helppo ja hauska heittäytyä.