Kuinka löytää ystävä?

 ”Ydinkysymys ei ole kuitenkaan se, mistä löytäisin parisuhteen, vaan mistä löytäisin kaveripiirin. Meitä on täällä varmasti muitakin, mutta me emme vain kohtaa.” Hannamari HS:n haastattelussa.

 

”Pitäiskö sun Noora järjestää pikatreffit vanhuksille?” Kysyi kollegani Harriet vuosi takaperin. Keskustelimme siitä, kuinka löytää keinoja ikääntyvien yksinäisyyteen ja mikä auttaisi heitä jotka yksinäisyydestä kärsivät. Kun iso osa kohtaamistani ikääntyvistä kertovat olevansa yksinäisiä, herää väkisinkin kysymys: miten ihmeessä saisin saatettua heidät yhteen? Ja miten lievittää sitä tuskallisinta yksinäisyyden tunnetta joka ei helpotu edes toisten ihmisten seurassa?

"Plimplom, treffit ovat päättyneet.
Seuraava treffikumppani odottaa!"

Siispä järjestin elämäni ensimmäiset speed datingit, -”syteen tai saveen” mentaliteetilla viime syksynä. Konseptissa ideana on käydä monilla ”treffeillä” lyhyen ajan sisällä. Treffit kestävät noin 5 minuuttia kerrallaan ja treffikierroksen jälkeen voi jättää omat yhteystietonsa kiinnostaville ihmisille. Järjestämissäni treffeissä ei ole ollut pääpaino uuden rakkaan löytämisessä, vaan ihan vain muihin tutustumisessa. Ihmisiä tuli paikalle toiveikkaana ja ihmetellen. Osa arasti vilkuillen ja osa reippaasti valmiina treffeille. Jollekin jännitys taisi olla liikaa ja he tyytyivät seuraamaan sivusta tai poistumaan kahvien jälkeen, mutta moni paikalle tullut uskalsi istuutua vastapäätä vierasta ihmistä ja kertoa itsestään. Oli ihanaa seurata sivusta, kun ihmiset vapautuivat, alkoivat puhua kovempaa ja jopa nauraa! Toisilleen vieraan ihmiset. Yhteystietojakin vaihdettiin ja ehkä joku löysi uuden kävelykaverin tai kahviseuraa. Toivon ainakin näin. Iso osa yksinäiseksi itsensä kokevista kaipaavat nimenomaan arkista kaveria jonka kanssa voi vaihtaa kuulumisia ja käydä vaikkapa jouluostoksilla joskus.

Koska tapahtuma oli mielestäni positiivinen kokemus, otimme toisen kierroksen viime perjantaina Karakappelissa. Oli koskettavaa kuulla ihmisten ajatuksia ja toiveita yksinäisyyden kokemuksista ja ilo nähdä, että niin moni uskalsi lähteä liikkeelle kotoa uppo-outoon tilanteeseen. Pikatreffit vilahtivat vauhdilla ja toivon pienten ystävyyden siementen lähtevät itämään.

Pulinaa pikatreffeillä

Sitten on sitä yksinäisyyttä, johon pikatreffit ja avoimet kahvilat eivät ole välttämättä avuksi. Kaikki eivät ole niin sosiaalisia, että lähtisivät kaveritreffeille ja yksinäisyydestä voi kärsiä vaikka ympärillä olisikin muita ihmisiä. Työtoverini Riitta on paitsi empaattinen myös fiksu tyyppi. Hän kehoitti etsimään ystävää itsestään. Silloin tuskallisin yksinäisyys joutuu painumaan taka-alalle, vaikka ei sitä täysin poistaisikaan. Minulla heräsi tästä ajatuksesta monta kysymystä. Miten sitten ollaan oman itsen paras ystävä? Jeesuskin kehoitti: ”Rakasta lähimmäistä, niin kuin itseäsi.” Entä jos itseään ei rakasta? Miten rakastaa itseään jos sitä ei osaa? Voinko olla ystävä itselleni jos en osaa rakastaa itseäni? Uskon, että monet meistä kantavat häpeän ja syyllisyyden taakkoja, jotka estävät meitä hyväksymästä -ja rakastamasta itseämme. Tässä tärppejä joita kannattaa mielestäni tavoitella, että pääsee lähemmäs itsensä rakastamista ja ystävyyttä. Neuvot ovat mielestäni vaikeita toteuttaa, mutta uskallan luvata että onnistuessaan palkinto on moninkertainen.

1. Hyväksy itsesi ja elämäsi. Hyväksy, että olet tehnyt elämässäsi virheitä ja ettet ole täydellinen. Sinun ei tarvitse, eikä kukaan voi olla. Vanhoihin häpeän ja syyllisyyden tunteisiin jääminen ei hyödytä ketään. Hyväksy myös se, ettei elämäntilanteesi välttämättä sisällä kaikkea sitä mitä haluaisit
2. Anna anteeksi. Anna anteeksi paitsi itsellesi, myös niille jotka ovat tehneet sinulle vääryyttä. Kantaessasi tuskaa sisälläsi, kärsit siitä itse eniten eikä se hyödytä ketään.
3. Pidä itsesi puolia. Olet Jumalalle rakas ja ansaitset tulla hyvin kohdelluksi myös itsesi vuoksi. Älä alistu toisten ihmisten laiminlyönneille tai ylläpidä ja alistu tilanteille joissa joudut jatkuvasti kohtaamaan kärsimystä. Jos voimasi ovat loppu etkä jaksa tehdä muutoksia yksin, hae apua ja tukea. Sitä on saatavilla monesta paikasta.
4. Tee asioita joista saat mielihyvää ja tee ratkaisuja jotka koet oikeaksi. Anna itsellesi näin mahdollisuus onnistumiseen, vaikka et aina kokisikaan suuria onnen tunteita.

Riitan bonus neuvo: Katso peiliin. Ryppyjenkin takana on se sama vanha tuttu naama. Jos sen löytäminen on kovin vaikeaa, katso silmiin. Hymyile ja toivota itsellesi hyvää huomenta.




On se Riitta ihana… 😊



Uskon järjestäväni vielä lisää treffejä, mutta haluan kokeilla varmasti muitakin keinoja ihmisten yhteensaattamiseen ja tuskallisen yksinäisyyden poistoon. Hullujakin ideoita saa siis ehdottaa. 😉

"Minä käännyn isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä."

Joh 14: 16-17

-Nuu 

ArkiYstävien kanssa pohdintaa vanhuuden hyvästä kodista

Menneellä viikolla istuimme ArkiYstävien kanssa samassa kahvipöydässä pohtimassa päivän kysymyksiä vanhuksista, vanhusten hoidosta ja asumisesta. Niin, tiedätkö keitä ovat ArkiYstävät? He ovat niitä ihania arjen enkeleitä jotka käyvät kotikäynneillä katsomassa itsensä yksinäiseksi tuntevia ihmisiä. Asioivat yhdessä vanhusten kanssa  kaupassa, ulkoilemassa tai käyvät kirkon tilaisuuksissa. Ovat suurena korvana ja ilona ihmisille. 

Heidän erikoisominaisuuksiin kuuluu suuri avara  sydän, kuulevat korvat ja empatian kyky. He osaavat katsoa maailmaa monelta kantilta, avarasti ja tartuttavat läsnäolijoihin iloista mieltä. Tällaisia ystäviä saan tavata kerran kuukaudessa kirkon katakombissa kahvikupin äärellä. Kahvihan on osa sosiaalisuutta nisupullan kanssa, joka herkistää puhe-elimet toimimaan.  Yhteisessä pöydässä kohdatessa vaihdamme kuulumisia ja purkaamme ajatuksiamme. Joskus nauramme silmät kyynelissä elämän hullunkurisille asioille, tai oivallamme uusia asioita toisen kertoessa kokemuksistaan. Jos puhumme lähimäisistä, emme käytä nimiä emmekä juoruile, yritämme vain etsiä asioita, joilla tuottaisimme iloa heille, joita käymme katsomassa. 

Menneellä viikolla meillä oli vakavat aiheet keskustelussamme. Keskustelun täytti sekä omat kokemukset elämässämme, televisiosta ja radiosta kuullut, kuin luetut tarinat. Jokaisen meidän sydäntä särki kaltoin kohtelut, jotka tulivat siinä keskustellessamme ilmi.  Miten on mahdollista, että jo 1980-luvun lopussa olevat ongelmat jatkuvat yhä?! Olimme ymmällä. Mitä pidemmälle keskustelumme kävi, sitä ahdistavammalta tuntui oma vanheneminen.  Joudunko itse joskus unohdetuksi muistamattomana sängynpohjalle? Jossain vaiheessa katkaisin keskustelun ja pyysin, että lähtisimme epäkohtien sijasta pohtimaan millainen on hyvä paikka tai koti jossa vanheta. 

Pohdinnassamme oli seniorivuokratalot ja palvelutalot, millaista niissä olisi asua. Mietimme, miksi vuokran päälle pitää maksaa vielä pakollinen hoitomaksu, vaikka ei hoitoa tarvitsisikaan. Monella eläkkeet ovat niin pieniä, että ei kaikilla ole varaa maksaa tyhjästä, palvelusta, jota ei käytä. Samaan hengenvetoon ihmettelimme parin minuutin käyntiä josta veloitetaan 25 €, vaikka sopimuksissa lukee puolen tunnin käyntihinnaksi 25 €.  Laskin, että samassa talossa työntekijän 5 minuutin käynneillä saadaan taloon rahaa 300 € tunnissa, kun hän käyttää koko tunnin lyhyisiin käynteihin, kuten wc paperin vaihto, lääkkeiden tuominen tms..  Aikamoinen tuntikorvaus! Eikä se mene pienipalkkaiselle hoitajalle, vaan johonkin palvelun tuottajan pohjattomaan kassaan! Näin ainakin palvelutaloissa. Seniorien vuokrataloista en osaa sanoa muuta kuin kuultua. KELA ei tuonut vanhuksille mitään helpotusta lääkekuluihin. Ennen sosiaalitoimi antoi maksusitoumuksen, kun oli plusmiinustulot, nyt hakeminen on vaikeaa, eikä aina saa toivomaansa. Huoli pärjäämisestä on vanhuksilla jokapäiväistä. Huoli kodissa, jossa pitäisi saada elää  turvallisesti rauhallisia vanhuuden päiviä.

Niin, että millainen koti olisi paras vaihtoehto? Voisiko olla mahdollista että rakennettaisiin ihan tavallisia vuokra-asuntoja senioreille, jossa olisi yhteisiä tiloja, yhteisiin yhdessäolo hetkiin. Missä asukkaiden yhteisöllisyyden tunne voisi kasvaa tutustumalla muihin asukkaisiin.  Kun kaipaisi seuraa, voisi tulla yhteiseen olohuoneeseen tai viihtyisälle piha-alueelle tapailemaan muita talon asukkaita ja jos haluaa olla itsekseen, sekin olisi ok. Kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen. Talossa voisi asua yksi henkilö tai perhe, joka vaikka vuokraa vastaan hoitaisi ”talonmiehen tehtäviä”. Sellainen talonmies joka olisi tietoinen mitä talossa tapahtuu, olisi turvana, vahvistaisi aktiivisuutta asukkaiden kesken ja saatavilla, kun hätä on suuri. Joka huomaisi myös hänet, jota ei ole vähään aikaa näkynyt ja kävisi kysymässä, mitä kuuluu. Vai jospa niitä onkin jo? Ja jos on, niin niitä on liian vähän tai niistä ei juuri puhuta.  

Seuraava toiveemme on kohtuulliset vuokrat asumiseen, että ei tarvitsisi ketkutella eläkkeellään kaurapuuron turvin. Parvekkeet tai yhteiset ulkotilat sellaiseksi, että voidaan kasvattaa tomaattia, kurkkua, salaatti ja mitä nyt pieni kasvimaa voi kasvattaa jokaisen iloksi, ainakin se punainen pelargonia.  Pihalle keinu ja kukka maa kaikkien iloksi.  Kodit rakennettaisiin niin, että niissä on turvallista asua loppuun asti, jos vain on mahdollista. Keittiöt, kylpyhuoneet toimiviksi huonosti liikkuvalla ja olisivat muunneltavissa sen mukaan, kuin on käyttäjälle parasta. Eikä liian ahtaita pieniä asuntoja rakennettaisi ollenkaan. Jokaisessa tulee olla tarpeeksi tilaa niin, että siellä voidaan kulkea rollaattorilla ja pyörätuolilla jos tarve vaatii.  Ulko-ovet olisivat sähköistettyjä niin, että apuvälineilläkin pääsee kulkemaan hisseistä puhumattakaan.  Jokaiseen tilaan olisi esteetön kulku, myös kellariin ja talon yhteiseen saunaan.

Entä ne kodit, jotka ovat tarkoitettu laitosasumiseen. Omat huoneet ja wc:eet ovat ehdottomat. Huoneet niin tilavat, että sieltä kotoa saa mukaansa sen rakkaan nojatuolin ja lipaston kuvineen. Mutta tämä on kaikki materiaa. Tämän ohitimme pian keskustelussa, koska pidimme niitä kaikista ”helpoimmin toteutettavina” ja itsestään selvyytenä.  Toivottavasti!

Siirryimme kaikista tärkeimpään aiheeseen,  kuinka kohdella vanhusta? Pitäisikö siitä tehdä ohjekirjat ja lakipykälät? Onko heikomman kohtelu unohtunut kokonaan? 

Perusasioita, ei sen kummallisempia kuten: Ruokailussa on eri asia saada kahvikuppi heitettynä pöydälle, kuin tarjoiltuna se niin, että vanhus tietää, että se on hänelle. ”Ole hyvä Saimi, tässä sinun kahvisi ja pullasi” sanoo iloinen hoitaja taputellen olkapäälle. Näin Saimin ei tarvitsisi ihmetellä, kenen kuppi se viereen viskattiin, oliko se hänelle vai vieressä istujalle. 

Entä ne ihanat muisteluhetket? Hienoa, että saamme työvoimaa muualta maailmasta, mutta kuinka voi nuori uusi maahanmuuttaja hoitaja muistella suomalaisen menneisyyttä, ellei ole itse syntynyt täällä ja kuullut niistä koulun historian tunneilla. Saati, jos ei osaa kieltä ollenkaan tai vain auttavasti ”hoonoo soomee”. Kuinka muistisairautta sairastava vanhus voi ymmärtää sen enempää häntä kuin hän vanhusta?  Ideoimme muistelun hetkiin "muistojenkirjaa", joka pitäisi olla jokaisella muistavalla ja muistinsa menettäneellä. Jossa kerrotaan otteita elämän historiasta kuvineen ja sitä lukiessa opittaisiin ymmärtämään vanhusta ja ottamaan hänet yksilöllisesti huomioon. Helpottaisihan se keskustelun avaustakin. ”Ai, sinä olet sieltä pohjoisesta, kerro millaista siellä oli viettää lapsuuden kesiä tai talvia. Kävitkö hiihtämässä vai kelkkamäessä”. 

Jokainen elämän tarina on arvokas, jokaisen pitäisi saada mahdollisuus kertoa tarinaansa, edes pieninä paloina. Vaikka kahvipöydässä muistellen.  Jokainen muistisairas on yksilö, Hannu, Bertta, Vieno ja Kalle.  Jokainen heistä tarvitsee kiireettömiä ihmisiä ympärilleen. Aktiviteettia silloin kun on sen aika ja viimeisiin päiviin lämmin käsi pitämään huolta ennen kuin taivaan koti kutsuu.

Pirkko kiteytti keskustelumme lopussa viisaaseen ajatusmalliin. Jokainen talo, jossa vanhus asuu, pitää aloittaa lattian rakentaminen ja pohjustaminen vankalle maalle, eli kunnioituksen päälle. Talon kattona toimii turvallisuus. Seinissä luottamus, huomioon ottaminen, auttaminen, kuunteleminen, kohtaaminen, iloa olla jokaisella, niin vanhuksella kuin työntekijällä jne. Ikkuna joka olisi valoa tulvillaan, on paikka lähimmäisen rakkaudelle.  

Itse tähän vielä lisäisin, että kellarista turvalliset portaat muistoihin, joissa voi viivähtää kertoen jollekin.  Pikkuisen pihan , jossa kuulee linnun laulun, voi haistaa havupuiden tuoksun, tuntea vienon suvituulen ja maistella ahomansikoita tai metsän mustikoita. Iso parveke jossa voisi katsella ulos kaukaisuuteen kohdaten oman hengellisen elämän sellaisena, kuin se on tuottanut turvaa, toivoa ja iloa. Tätä sanomaa viekäämme eteenpäin ajatuksella, missä itse haluaisit olla, kun ikä alkaa painamaan etkä enää yksin selviä.

Ylpeyden aihetta

Kirjoitteleminen on ollut hieman vähäisempää, kun to do -lista on kerännyt monta riviä tehtäviä asioita ja kalenterikin pullistelee aina välillä työtä ja touhua. Nyt tekee kuitenkin mieli kirjoittaa, vaikkakin ihan nopeasti ennen päivä hulinoita. Tänään meillä on juhlaa, kun kirkko täyttyy yhteissyntymäpäivä -vieraista.


Haluan nimittäin kertoa teille, että olen älyttömän ylpeä ihmisistä jotka ovat hakeneet itselleen apua!
Kyllä tämän diakonin sydän aina herkistyy, kun vastaa puhelimeen ja varovainen ääni kertoo tarvitsevansa apua. "En mä nyt tiedä ootko sä oikea henkilö tai pystytkö edes auttamaan, mutta..."


Meinasin viime viikolla taputtaa itseäni ja toista ihmistä selkään ensimmäisen tapaamisen jälkeen kun asiat menivät niin hyvin! Tämä kyseinen ihminen, sanotaan nyt vaikka Irma-Jupiter, tuli vastaanotolle jännittyneenä ja huolissaan. Tämä pärjäävä nuori ihminen oli vaikka kuinka pitkään sinnitellyt yksin ongelmineen kunnes oli rohkaistunut hakemaan apua ongelmiinsa. Kynnys ottaa yhteyttä diakoniaan oli varmasti todella korkea, mutta hän teki sen silti. Eipä me ihmeisiin valitettavasti pystytty yhdellä istumalla, mutta minulle jäi olo että valon määrä tunnelissa ehkä hieman kasvoi. Työtä hänellä vielä on edessään, mutta toivon todella Irma-Jupiterille kaikkea hyvää, jotta elämän mutkat suoristuisivat!


Olen myös joka kerta älyttömän ylpeä ihmisistä, jotka uskaltavat tehdä muutoksia elämässään niitä tarvitessaan. Edes ihan pieniä. Tässä työssä näkee ihmisiä näännyksissä eri syistä. Nostetaan  nyt esimerkiksi ihmissuhteet: meille kaikille tärkeä asia ja ongelmien ilmetessä hyvin mutkikasta. Harvoin ihmissuhdeongelmat ovat kovin mustavalkoisia. Muutosten tekeminen näissä tilanteissa on usein haastavaa, varsinkin mitä pidemmästä suhteesta on kyse. Kyllä olin äsken iloinen, kun töihin tullessani kuulin yhden ihmisen rohkaistuneen tekemään päätöksiä oman hyvinvointinsa vuoksi, puolison sijaan.


Ihmiset, auttakaa ja rohkaiskaa lähimmäisiämme! Älkääkä vähätelkö pienten askelten merkitystä. Ne ensimmäiset ovat aina vaikeita, vaikka olisivat kuinka pieniä.




Nuu

Juhlaviikko

Aika kuluu kuin siivillä sanotaan, ja sen huomaa silloin kun omassa iässä siirrytään toiselle vuosikymmenelle. Jotkut sanovat sitä kriisin ajaksi. Onko se sitä, kysyin itseltäni kun heräsin uuteen vuosikymmeneen? Ja mikä tekee siitä kriisin jos se sitä on? Ehkä juuri siltä vanheneminen itsessään tuntuu, kun huomaa lastensa varttuneen ja solmineen parisuhteen. Kun huomaa neljännen sukupolven tulleen sukuun ja vieläpä omalle 10-vuotta nuoremmalle siskolle. Sen huomaa, kun työtoverit alkavat olla oman lastensa ikäisiä tai sitä nuorempia. Kyllä se pysäyttää ja panee ihmettelemään, mihin se aika kulkee niin nopeasti. Vasta olin teini ja toivoin että, olisin pian aikuinen ja saisin kaikki aikuisen oikeudet itselleni. Niin kuin jokainen teini-ikäinen samalla tietämättään, mitä muuta tulee kuin oikeudet. Ne kaikki velvollisuudet ja huolet, jotka ovat välillä niin painavat, että selkäkin painuu kumaraan.  

Herättyäni juhla-aamuna menin peilin eteen mielessäni se pikkutyttö, joka minussa sisälläni yhä elää. Halusin toivottaa hänellekin hyvää syntymäpäivää. Yritin etsiä peilistä häntä, mutta minua katsoivatkin vanhenevan naisen kasvot. Ryppyjä silmäkulmissa, yläluomet painuneena ja juonteita suun pielessä.  En tuntenut kuvajaistani.  Olisin voinut vannoa, että peilikuvani oli vaihdettu johonkin toiseen. Ainoastaan kun katsoin tarkkaan silmiäni unohtaen kaiken muun, sain havaita saman hassun pikkutytön katseen sieltä minulle hymyilevän. Sen saman, joka on kulkenut kanssani kaikki nämä vuodet jossakin sydänalassani. ”Hyvää huomenta ja hyvää syntymäpäivää” toivotin hänelle. Vielä siellä peilikuvan silmissä näkyi hymy vastauksena ja laulun rallatus pääsi ilmoille. En ole hukannut häntä mihinkään. Rallatukseni lähti iloisesta oman juhlani odotuksesta. Kaikista rakkaistani, jotka siivittivät juhlapäivääni. Moni on muistanut minua, myös ihmiset, joilta en edes osannut odottaa muistamista. Olen kaikesta kiitollinen ja se antaa iloa jatkaa elämää eteenpäinkin. En ole yksin.

Tänään kävin tervehtimässä vanhusta, joka myös on vasta viettänyt syntymäpäiviään.  Hän oli minua reilut kolmekymmentä vuotta vanhempi.  Sama iloinen lapsenomainen katse  hänenkin silmiinsä syttyi, kun puhuimme syntymäpäivän juhlasta. Siitä keitä siellä oli ollut mukana ja ketkä olivat muistaneet häntä kortilla tai Facebokissa. Kortteja olikin kertynyt suurimäärä vitriinin reunalle toinen toistaan kauniimpia. Hän pohti,  kuinka onnellisessa asemassa hän olikaan, kun oli vielä niin paljon ihmisiä, jotka jakoivat juhlaa hänen kanssaan. 

Sitten oli se toinen vanhus, jolla myös oli elämää paljon takana. Hänen juhlaansa saapui vapaaehtoistoiminnassa oleva ArkiYstävä, kodinhoitaja ja minä. Oli hänelläkin kortti piirongin päällä. Sen oli lähettänyt seurakunta, jossa oli kutsu yhteisille syntymäpäiväkutsuille. Kortin seuraksi tuli meidän antamamme kortit. Myös tämän vanhuksen silmiin syttyi jostakin syvältä sisimmästä vesselin hymy, kun häntä oli muistettu. Yhdessä istuimme kahvipöytään, jossa oli tarjolla lohileipiä, mansikkakakkua ja vielä lasit viiniä. Tällä käynnillä viivyin ehkä pisimpään kotikäynneistä, tavallisuudesta poiketen. Oli ilo olla kuulemassa hänen muistojaan ja ihmettelyitään tästä päivästä ja menneistä. Oli ilo olla jakamassa hänen juhlapäiväänsä. Se oli tärkeä myös hänelle. Ei hänkään puhunut vanhenemisen kriisistä, vaan iloitsi vieraista ja mahdollisuudesta saada juhlia itseään jonkun kanssa. Samalla hänestä huokui elämän viisaus, jota pitkä elämänmatka oli hänelle tarjonnut.

Juhla viikkoni huipentui Espoon piispan vihkimismessuun. Siellä olin avustamassa ehtoollisen jakamisessa. Messua oli toteuttamassa lukuisa määrä ihmisiä. Kuorot, kanttorit, orkesteri, suntiot, papit, diakonit ja vaikka kuinka paljon muuta tuomiokapitulin henkilökuntaa, joista en kaikista edes tiennyt, keitä he olivat. Niin ja piispoja, arkkipiispaa unohtamattakaan. Messua harjoiteltiin lauantaina, jossa jokainen sai varmistuksen omasta tehtävästään kirkossa pidettävässä juhlassa. Päivä muodostui varmasti yhtä meille avustajille, kuin piispallemme Kaisamarille juhlapäiväksi. Kirkon alttari oli koristeltu näyttävin kukka-asetelmin, kynttilät loistivat lämpimänä. Koko kirkko oli kirkas ja valoisa lukuisten televisioitavien lamppujen loisteesta. Messu oli kaunis ja piispamme oli kaunis. Hän hymyili silmät sädehtien, kun hymyyn sai tilaisuuden. Minä uskon nähneeni myös hänen silmissään sen pikkutytön hymyn. Odotuksen, jännityksen ja kiitollisuuden lukuisista ystävistä ja työtovereista, jotka olivat täyttäneet kirkon jakaen hänen vihkijuhlaansa. Juhlan tuntu tarttui varmasti meihin jokaiseen. 

Monen laisia juhlia on tullut kohdalleni pienen ajan sisällä. Ehkä se kriisi tuleekin siitä, jos kokee sisäistä yksinäisyyttä ja on kadottanut sen pienen ihmisen sieltä sisältään. Jos yrittää asettaa itsensä johonkin vanhenemisen muotin sisään. Esittää vakavaa vanhaa aikuista ja unohtaa kuka oikeastaan on. Toivottavasti näin ei kävisi koskaan kohdalleni sen kummemmin kuin kenenkään muunkaan kohdalle. Kaikille meille toivon, että saisimme pitää sen lapsen sydämessämme.  

Minulle laulettiin tämä toivotus laulu, jonka haluaisin laulaa myös sinulle, oli sinulla sitten syntymäpäivä, nimipäivä tai vain ihan tavallinen päivä.

Tahtoisin toivoa sinulle jotakin oikein hyvää,
enkelin siipien havinaa ja iloa onnea syvää.

Tahtoisin toivoa sinulle mitä en itse voi antaa,
saakoon rakkaus Jumalan sinua sylissäin kantaa.