torstai 31. tammikuuta 2019

Turvallista kotoilua


"Olisipa ihana jäädä vielä tunniksi tähän, kahvikuppi kädessä ja rauha sielussa. Ottaa ehkä vielä torkut tai touhuta mitä mieleen tulee. Pyykkiäkin pitäisi varmaan joku päivä pestä ja olisi kiva vähän lueskella sohvan nurkassa..."

Aamumaisema
Tällaisia tuumin tässä yksi aamu, kun unisena valmistelin töihin lähtöä. Olen onnellisessa asemassa, kun minulla on koti josta pidän. Olen viime vuosina asunut mukavissa asunnoissa, mutta kodilta ne eivät ole kunnolla tuntuneet. Tämä nykyinen tönö taas tuntui kodilta heti ensikosketukselta. Vähän paikat rempallaan ja ikkunoista vetää, mutta sillä ei ole mitään väliä kun on hyvä olla. Kotona, minulla on siis turvallinen ja levollinen olo.

Tapaan paljon iäkkäitä ihmisiä. Teen kotikäyntejä, ihmisiä käy vastaanotolla ja käyn välillä kerhoissa joissa keski-ikä on yli 80v. Koti on tässä elämänvaiheessa erittäin tärkeä: siellä saa levätä, tarvittavat tavarat löytyvät oikeista paikoista ja naapuritkin ovat jo tuttuja. Olen nähnyt kaikenlaisia koteja: siistejä kuin kuin Ikean kuvastosta, sotkuisia, täynnä tavaraa olevia, värikkäitä ja askeettisia. Yhteistä niillä kaikilla on se, että se on jonkun ihmisen koti.


”Tää on ollut niin ihana koti, kunpa ei tarvitsisi ikinä tästä muuttaa! Olen asunut tässä 42 vuotta.” Totesi rouva jonka luona kävin. Eikä hän ole ainoa jolla tällaisia toiveita on.


Suurin osa tapaamisistani ihmisistä haluavat asua kotona, siinä rakkaassa tutussa ympäristössä johon mies aikoinaan rakensi hyllyt ja tapetti valittiin huolella. Harmilliseksi tilanne muuttuu sitten, jos jostain syystä kotona asuminen vaikeutuu liikaa. Rollaattorilla ei mahdukaan liikkumaan kotona tai kotitöihin ei enää löydy energiaa. Miten vaihdetaan verhot jos tuolille ei enää voi nousta? Ikääntyessä monille tulee erilaisia arjen haasteita: liikkuminen vaikeutuu, väsymys saattaa painaa tai muisti reistailla. Harvassa ovat ne ihmiset, joilla ei mitään rajoitteita missään vaiheessa tule. Joskus haasteet tulevat yllättäen ja välillä ne hiipivät pikkuhiljaa.

”Voi että minua pelottaa se putkiremontti! Hirveä työ ja mihin ihmeeseen minä muka muutan?”

Usealla on onneksi läheisiä jotka voivat auttaa muuttuvissa tilanteissa ja arjenaskareissa, mutta ihan kaikilla ei ole. Tilanne voi myös muuttua jos lapset vaikka muuttavat kauemmas tai avun tarve kasvaa suuremmaksi. Yhtäkkiä ihminen voikin olla tilanteessa, ettei saa rapun ovea auki koska se on liian raskas ja ulkoilu jää sen vuoksi väliin.

Tärkeää olisi tarkastella omaa kotiaan jo ennakoiden, miettiä onko asuminen juuri tässä hissittömässä talossa hyvä vielä 5-10 vuoden päästä tai olisiko tarpeellista tehdä muutoksia vaikkapa kylpyhuoneeseen. On hirveän ikävä tilanne, jos jossain vaiheessa huomaa olevansa oman kotinsa vanki kun ei jaksakaan kulkea rappusia tai kaatuu kotona yllättäen kun jalka ei enää nousekaan kynnyksen yli niin kuin ennen.

Koti onkin meille monelle henkinen turvasatama, mutta Suomessa kaksi kolmesta tapaturmasta tapahtuu juuri kotona. Riskiä lisää erityisesti heikentynyt toimintakyky. Tämän vuoksi on olennaista huolehtia siitä, että omassa kodissa mahdolliset riskitekijät poistetaan ajoissa. Tapaturmien ehkäisystä voit lukea lisää täältä. Erilaisia turvaa lisääviä remontteja ja apuvälineitä onkin saatavilla lähes joka tarpeeseen.

Espoossa toimii AsumisenApu -tuki ja neuvontapalvelu 55+ vuotiaille, jotka auttavat kartoittamaan ihmisten asumista, jotta asuminen omassa kodissa voitaisiin turvata mahdollisimman pitkälle. Projektia rahoittaa STEA ja siellä työskentelevät Ulla ja Päivä kävivät meidän kerholaisia tapaamassa ja juttelemassa asumiseen liittyvistä asioista. Suosittelen lämpimästi tutustumaan kyseiseen projektiin, jos sinulla itselläsi alkaa olla ”ikää mittarissa” tai joku läheisesi voisi hyötyä tilanteen tarkistamisesta. AsumisenAvun työntekijät auttavat kartoittamisen lisäksi esimerkiksi löytämään evakkoasunnon putkiremonttien ajaksi ja neuvovat myös eteenpäin mikäli huomaavat sellaisten palveluiden tarvetta mitä he itse eivät pysty tuottamaan.





”Kaikki meni sitten ihan hyvin, vaikka pelkäsin hirveästi että nyt ne laittaa mut johonkin laitokseen!”
Pidetäänhän kodeistamme ja toisistamme huolta! Kotoilutunnelmin


Nuu

perjantai 25. tammikuuta 2019

Lomalta palaavan mietteitä


Istun muuttavan toimistomme nurkassa. Tällä hetkellä, kun nostan katseeni näytöstä monet työkaverini pakkaavat ja hävittävät laatikkokaupalla papereita ja tavaroita. Perjantai-ilta lähenee ja kello on neljä. Joku toi pullaa ja kopiokone jauhaa. Hieman aktiivisempi perjantai kun yleensä siis. Meillä yksi seurakuntatoimisto muuttaa toiseen tilaan 18 vuoden jälkeen. Muutoksia joku sanoisi. Ja aika paljon paperia.



Palasin töihin maanantaina, pitkän loman jälkeen. Loma oli onnistunut: auringon täytteinen ja ihana. Uin meressä, söin currya ja kiipeilin todella hienoilla kallioilla Thaimaassa. Nauroin, kun kaverin nälkäkiukku tuotti tilannekomiikkaa, yritin pelastaa eväitä varastelevilta apinoilta ja nukuin hiekkaisessa sängyssä. Juuri itseni näköistä reissaamista ja lomailua! Pidän matkustamisesta ja uuden näkemisestä, siitä ettei olekaan niin monia vastuita kuin arjessa. Kukapa ei tykkäisi lomasta? Vaikka välillä on tällä viikolla tuntunut, että loman jälkeen olisi hyvä olla ”lomaltapaluu loma”, on myös ollut ihanaa olla taas töissä. Kun työkaverit ilahtuvat nähdessään minut ja joku soittaa kertoakseen kuulumisia. Asioita on mennyt eteenpäin ja uudet haasteet odottavat tekijäänsä.
Yhteen problematiikkaan törmäsin kuitenkin lomalla. Kristittynä olosta ja diakoniatyöntekijän identiteetistä ei pysty (enkä varmaan haluaisikaan) olla lomalla. Se identiteetti omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että katson ihmisiä ja ympäristöä samoin silmin kuin ollessani kirkossa tai kauppajonossa. Se on mielestäni ihan hyvä tapa katsoa maailmaa, mutta silmäni on harjaantunut huomaamaan myös riskitekijöitä: asioita joihin pitäisi puuttua tai joissa pitäisi auttaa. Aika nuori tarjoilija,  mitenköhän nää turistikrääsät on tuotettu,jos hieronta maksaa alle 10 euroa, niin mitähän siitä tekijälleen jää käteen...? Koen tästä ”silmästä” olevan hyötyä kun tarkoitus on auttaa ihmisiä tai kun pitää vaikuttaa asioihin, mutta tietyissä tilanteissa se tuo haasteita. Se tuo minulle siis niin kutsuttua maailman tuskaa, josta en usko olevan hyötyä millekään. Kärsin luonnon tai toisen ihmisen kärsimyksen tähden, kun koen etten voi muuttaa asiaa. No kannoinhan minä omat roskani roskikseen ja annoin tippiä pienipalkkaisille tarjoilijoille, mutta välillä on silti kurjaa tiedostaa epäkohtia maailmassa. Onko tällaisesta kärsimyksestä hyötyä?
Pyrin aina muille välittämään myös armollisuutta auttamisen lisäksi: että oma tekeminen riittää. Jotain pitää tehdä, mutta jokaista terävää kiveä ei yhden ihmisen tarvitse kerätä pois tieltä. Koen, että meidän pitää kristittyinä ottaa vastuu toisistamme ja ympäristöstämme, mutta meillä on myös oikeus iloon ja kiitokseen, lepoon. Vaan itselle saman armon tuominen on vaikeaa. En minä kyllä koko lomaa tätä dilemmaa märehtinyt, mutta tiedostin toisinaan ja jatkoin taas lomailua.


Loma oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja virkistävä. Oli mukavaa, kun ei tarvinnut pähkäillä arjen haasteiden parissa ja sai katsoa kaunista luontoa ja ihmetellä maapallomme monipuolisuutta. Tässä työssä joskus kiireen keskellä unohtaa pysähtyä itsensä kanssa ja antaa ajatusten virrata vapaana. Ehkä muistan sen taas paremmin nyt keväällä, kun taas muistin kuinka tärkeää se on.


”Hauskaa muuttoillan jatkoa kaikille”, huikkasi juuri kirkkoherramme Kalervo lähtiessään. Taidan ottaa neuvosta vaarin ja laittaa läppärin pois. Menen tästä harjoittamaan armollisuutta kotioloihin teekupin kanssa. 😊
 
Nuu

maanantai 21. tammikuuta 2019

Endorfiineja lisäämään



Luonto on antanut minulle paljon ilon ja ihmettelyn aiheita viime päivinä. Talvesta huolimatta kokemukseni ovat olleet runsaita. Viikonlopun metsäpoluilla käveleminen kiireettä retriittihengessä jätti menneen viikon kiireet jonnekin kauaksi taakse ja täytti minut hyvällä mielellä. Iloitsin monista koiran omistajista ja suunnistajista, jotka olivat tallanneet keskuspuiston metsiin polkuja sinne tänne ristiin rastiin. Tai oletan, että he olivat niitä polkujen tekijöitä.  Talvinen luonto metsässä oli niin suloisen hiljaista lukuun ottamatta muutamaa pikkuista lintua, jotka lauloivat kilpaa lämmitelläkseen pakkasessa. Männyn pyöreät neulastupsut olivat saaneet ylleen hauskoja pikku myssyjä. Saattoi ihan kuulla niiden nauravan ja ilakoivan auringosta, joka valaisi niiden myssyjen reunoja , tehden ne kullan hohtoisiksi.  Kuuset seisoivat päät kumarassa ja käsivarret kyljissään kiinni lumiviitta harteillaan lämmittämässä.  Taisivat toruen komentaa pikku mäntyjä meluamasta. Ainakin minusta tuntui siltä. Tosin, olin mäntyjen puolella ja taisin itsekin villiintyä kun vertailin niiden hassunkurisia hattuja omaani. 

Erilaiset eläinten jäljet risteilivät muuten niin koskemattomilla hangilla puiden lomissa. Arvailin, mikä oli missäkin juossut tai taapertanut. Jänis tai orava, kettu tai kauris.  Saatoin hyvin kuvitella jonkun niistä uteliain silmin seuraavan omaa kulkuani metsäpolulla. Auringon kääntyessä iltaa kohti värjäsi se valollaan metsän hohtavan punertavaan lämpöiseen sävyyn. Voiko olla missään niin kaunista kuin talvisessa metsässä. Ja että se kaikki oli ihan siinä edessäni, muutaman matkan päästä kotootani. Vielä yllätyksekseni paluumatkalla huomasin ojan pientareella kasvavan pajun ojentavan minua kohti oksaansa. Olihan ojentelulle syytä, sillä se oli saanut pikkuiset silmut avoimeksi, ja halusi näyttää minulle vasta puhkeavia villasiaan. 

Luonto antoi pian uusia elämyksiä, oli luvassa aamuyön näytös. Pitihän myös minun ottaa osaa siihen. Laitoin maanantai aamuna kellon herättämään puoli kuusi, kun kuu oli päättänyt mennä varjon taakse piiloon.  Valmistelin kameran valmiiksi kuvaamista varten. Hain ylleni villasukkaa ja huivia huopatossuineen, sillä ulkomittari näytti -18 astetta pakkasta. Seurasin kuun varjon kasvamista ja värien muuttumista. Henkäilin näyn kauneutta. Kerrankin oli selkeä taivas ja näyttämö aivan siinä edessäni. Huokailin ja ihmettelin aina vuoron perään. Kun kuu oli mennyt varjon taakse piiloon, jäin jännittyneenä odottamaan miten se alkoi sieltä vähän kerrallaan kurkistaa uudelleen esiin. ”Kukkuu!” olisi tehnyt mieli huutaa, kun se vihdoin kurkisti esiin varjostaan. Taisin niin tehdäkin.


Iltapäivällä istuin työpaikallani ikkunalaudalla katsellen kirkon portille odottaen ArkiYstävien saapumista yhteiseen tapaamiseen. Portti ja rappuset kylpivät auringon valossa.  Linnut lauloivat kirkon pihapuissa sielläkin tervetuliaislauluaan, jota oli ilo kuunnella. Hetki tuntui aivan yhtä pyhältä, kuin oli metsässä tai kuun varjostumista katsellessa. Olin kiitollinen kaikesta kokemasta lauantaina ja tänään maanantai aamusta. Mieli oli iloisen virkeä lyhyestä yöunesta huolimatta. 


 
 ArkiYstävät saapuivat ja ilo pulppusi salissa. Aiheemme keskusteluissa kulkivat kiitollisuudesta ja elämän pienistä hyvistä tapahtumista. Pohdimme, kuinka voimme palauttaa mieliimme kiitoksen aiheita ja  hyviä hetkiä elämästämme. Yksi Ystävistämme kertoi lukeneensa kirjan Edorfiineista, hyvän mielen hormonien lisäämisestä.  Kirjassa oli ollut esimerkkinä apu taistella apatiaa vastaan seuraavan lainen tehtävä: ”Etsi elämästäsi kymmenen ”elämäsi mansikkapaikkaa”, joka on tuottanut iloa elämääsi.  Kirjaa ne itsellesi ylös muistiksi.” Hän kertoi kantavansa niitä taskussa mukanaan ja palaavansa niihin aina kun tarvitsee endorfiinia elämäänsä. Hyvä idea! Taidan kokeilla sitä samaa ja voin aloittaa jo näistä viikonlopun kokemuksistani sekä siitä, kuinka saan mahdollisuuden kulkea näiden iloisten vahvojen naisten seurassa tässä ryhmässä ja vähän muuallakin eri toiminnoissa. Kiitos ihanat ArkiYstävät endorfiineista! 

tiistai 15. tammikuuta 2019

Vasta satanut lumi



Mikä sen kauniimpaa kuin vasta satanut puhdas lumi! Sopii hyvin vuoden vaihteeseen. Aivan kuin se antaisi luvan puhdistautua myös sisältä päin. On uuden vuoden aika, voi aloittaa vuoden taas puhtaalta pöydältä, niin kuin on aloittanut joka vuosi ja joka tammikuu.  Uudet tavoitteet ja unelmat odottavat täyttymystä tältäkin vuodelta. Myös työpaikallani kirkon kammiossa on siivottavaa ja luovuttavaa kaikesta vanhasta, on puhdistaumisen aika. Teen tilaa työhön uusille unelmille ja tavoitteille. Tähän pakottaa meitä kaikkia siellä olevia toimiston muuttaminen ja tuleva kirkon remontti.  Muutot ja remontit antavat työntekijöille mahdollisuuden uudistumiseen. On siivottava, luovuttava ja suunniteltava uutta.  


Lomalta palatessani aloin katsella asioita, joita on vuosien aikana kertynyt kaappien hyllyihin ja mappeihin. Niissä on koulutuksia, erilaisia projekteja, ryhmätoimintaa, juhlia yms. kaikkea erilaista, mitä olen säilönyt, enkä raskinut heittää pois.  Ennen kaikkea minun on vaikea luopua kansioista, joihin sisältyy yhteisiä projekteja.  Mappeihin sisältyy muistoja hetkistä ja tapahtumista. Iloa ja huolta onnistumisista. Niihin sisältyy yhdessä tekemisen meininki, muistot, ilot ja surut, jaetut hetket. Näen ja kuulen niissä työtoverit, myös heidät jotka ovat lähteneet toisiin tehtäviin ja ihmisiä, joita ehkä toisia ei enää ole kuin muistoissa. 

Joihinkin niistä on kertynyt todistetta siitä, kuinka olen oppinut uusia asioita ja kehittynyt vuosien varrella ollakseni aina vain ”parempi” työntekijä. Koulutuksia on riittänyt lähes kaikkeen mahdolliseen. Niitä on kokeiltu käytännössä yksin ja yhdessä.  Ja nyt minun pitää luopua niistä. Otan kansion käteeni. Avaan sen ja muistan kuinka innokkaasti  lähdin mukaan uuden luomiseen. Halusin taltioida kaiken kokemani. Sydäntäni raastaa, kun joudun sivu sivulta hävittämään tekemäni työn. Katselen ja muistelen, kuin katsoisi omia lapsiani. Kuinka he oppivat hymyilemään, konttaamaan, sanomaan ensimmäiset sanansa ja ottivat haparoivia askeleita ja sitten lähtivät juoksemaan ja leikkimään. Aivan kuin minä tässä diakonin tehtävässä.

Onhan minulla osa asioita jossakin tuolla nettimaailmassa tai pääni sisällä. Eikä materiaalilla ole arvoa ehkä muille, vain minulle itselleni. Ehkä joku olisi voinut joskus katsoa, että tuotako se Riitta täällä teki ja heittää pölyiset paperit menemään. Muistan kun tulin tänne töihin viisitoista vuotta sitten. Hyllyissä oli silloinkin kansioita. Ne olivat edellisen työntekijän jälkiä hänen vuosistaan siellä. Ei niihin kajottu ennen kuin oli pakko. Silloinkin piti siivota remontin tieltä. Se oli helpompaa, sillä niihin ei ollut sidettä niin kuin on nyt omiin muistoihin. 

Kun saan mapillisen tavaraa vihdoin käytyä läpi ja heitettyä paperinkeräykseen, voin huokaista. Olo on kevyempi, se oli silloin se. Ne kokemukset olen säilönnyt sydämeeni. En unohda, tai unohdan. Niistä taltioin vain hyvät jäljet muistoihin. Ne ihmiset, jotka olivat merkityksellisiä. Työtoverit, ilon hetket rakentaessa ja toteuttaessa toimintoja. Muulla ei niin ole väliä. Tämä on sitä työmatkani siivoamista. Tämän jälkeen kaikki tekemäni työ jää vain avaruusmaailmaan koneelle tai tikulle säilytettäväksi. Kukaan muu ei jälkeeni tule näkemään, mitä olen täällä tehnyt. Kun joskus jään pois tästä tehtävästä, ei uuden työntekijän tarvitse jännittää, osaako tehdä sitä mitä minä tein. Hän voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja niinhän minäkin saan, kun remontti on ohitse. Tulen takaisin ”läppäri” kainalossa ja puhelin taskussa työhuoneeseeni, jossa on vain pöydät ja tuolit odottamassa. 
On tilaa uusille asioille.

Puhdasta kuin vastasatanut lumi. 

tiistai 1. tammikuuta 2019

Aarrekartta uudelle vuodelle 2019

Hyvää Uutta vuotta  ja Onnellista Uutta Vuotta 2019!

Vuosi vaihtui jälleen. Vanha jäi taakse ja jotain uutta on edessä.  Taakse päin katsoessani mietin niitä lukuisia kiitoksen aiheita menneestä vuodesta. Kaikkea sitä mitä olen saanut kokea tai mikä on tullut osakseni ja vähän sitäkin, mikä jäi kokematta. Mikä jäi, on ehkä tulossa nyt tänä vuonna, tai ensi vuonna.  

Minulla on ollut kaksikymmentä vuotta tapana tehdä ”aarrekartta” tai ”unelmakartta” ihan kuin sen nyt kukin haluaa ilmaista. Teen sen aina uuden vuoden aattona.  Minulla on suuri arkki piirustuspaperia, kynät, sekä kasa lehtiä, saksien ja liiman kera odottamassa pöydän kulmalla. Karttaan  leikkaan kuvia tai sanoja lehdistä, jotka symboloivat toiveitani, tarpeitani ja unelmia tulevalle vuodelle.  Ne saattavat liittyä harrastuksiin, työhön, opiskeluun, ihmisiin, läheisiini ja ystäviin sekä tuleviin tehtäviin taikka uuden kirjan hankintaan. Sekaan mahtuu kannustavia elämän ohjeita tai aforismeja, mitkä auttavat eteenpäin silloin kun maailma näyttää harmaalta. Jotkut unelmistani ovat kulkeneet vuosia matkassa. Olen uskollisesti laittanut ne aarrekarttaani siitä huolimatta, että eivät ole saaneet mahdollisuutta toteutua. Ne kulkevat mukana kartassani silti. Ehkäpä joskus niille on paikkansa elämässäni. Tai sitten ne vain muistuttavat minua, että niiden toteutuminen ei ole tarkoitettu minulle. Silti, haluan jossakin syvällä sisimmässäni toivoa, ehkä se toteutuisi jonain päivänä, edes jossakin määrin.  

Kun saan karttani valmiiksi laitan sen vanhan kartan rinnalle ja vertaan niitä. Katson mitkä asiat kävivät toteen menneenä vuotena, mitä toiveita kannan vielä mukana, mitkä asiat eivät ole enää minulle niin merkityksellisiä. Tämä on toimivaa tilintekoa itselleni menneeltä vuodelta. Samalla voin kuunnella itseäni ja iloita niistä tapahtumista, mitkä olin toivonut ja mitkä saivat mahdollisuuden toteutua. Tämän jälkeen laitan vanhan kartan pois ja nostan uuden seinälle odottamaan uuden alkua. Mikä niin ihanaa, kuin herätä vuoden ensimmäiseen aamuun uudet unelmat ja toiveet edessäni.

Suosittelen sinua kokeilemaan. Kun unelmat ovat näkyvillä, eikä vain haituvina jossakin ajatusmaailmassa, niiden on helpompi toteutua. Tai niitä kohden on helpompi kulkea. Eivätkä ne näin ollen unohdu minnekään arjen touhuihin. Eikä mikään unelma tai toive itsestään toteudu, vaan niiden eteen on tehtävä jotain. Siksi kartta seinällä on oiva muistutus mitä kohti voi lähteä kulkemaan ja mitkä asiat vaativat enemmän valmistamista,  tai mitkä toteutuvat lähes kuin itsestään. 
 
Jos kysyt minulta, kuinka diakonina voin tehdä unelmakarttoja vastaan sinulle, miksipä en voisi. Ne ovat kuin hiljaista pyyntöä Jumalalle, rukousta, saada ja tulla hänelle nähdyksi ja kuulluksi omine tarpeineen.  "Aarrekarttani" on sama kuin rukous: ”näetkö Jumala minut pienenä ihmisenä ja kuulethan minun tarpeeni, kaipaukseni, toiveeni tälle maalliselle matkalla.”  Niiden toteutuminen on minulle rukousvastauksia. Joskus ihmeellisiäkin, ei aina niin kuin ihan toivoin, mutta sinne päin. Minun harras pyyntöni on ”Siunaa Herra tämäkin vuosi, niin kuin edellinenkin.”  

Yhteiset isot tarpeemme tuon myös Jumalan eteen hiljaisessa rukouksessani, toivoen rauhaa, rakkautta, terveyttä ja toimeen tulemista tässä maailmassa jokaiselle ihmiselle, myös sinulle. 

Siunausta ja rukousvastauksia vuodelle 2019!