Vasta satanut lumi

Mikä sen kauniimpaa kuin vasta satanut puhdas lumi! Sopii hyvin vuoden vaihteeseen. Aivan kuin se antaisi luvan puhdistautua myös sisältä päin. On uuden vuoden aika, voi aloittaa vuoden taas puhtaalta pöydältä, niin kuin on aloittanut joka vuosi ja joka tammikuu.  Uudet tavoitteet ja unelmat odottavat täyttymystä tältäkin vuodelta. Myös työpaikallani kirkon kammiossa on siivottavaa ja luovuttavaa kaikesta vanhasta, on puhdistaumisen aika. Teen tilaa työhön uusille unelmille ja tavoitteille. Tähän pakottaa meitä kaikkia siellä olevia toimiston muuttaminen ja tuleva kirkon remontti.  Muutot ja remontit antavat työntekijöille mahdollisuuden uudistumiseen. On siivottava, luovuttava ja suunniteltava uutta.  

Lomalta palatessani aloin katsella asioita, joita on vuosien aikana kertynyt kaappien hyllyihin ja mappeihin. Niissä on koulutuksia, erilaisia projekteja, ryhmätoimintaa, juhlia yms. kaikkea erilaista, mitä olen säilönyt, enkä raskinut heittää pois.  Ennen kaikkea minun on vaikea luopua kansioista, joihin sisältyy yhteisiä projekteja.  Mappeihin sisältyy muistoja hetkistä ja tapahtumista. Iloa ja huolta onnistumisista. Niihin sisältyy yhdessä tekemisen meininki, muistot, ilot ja surut, jaetut hetket. Näen ja kuulen niissä työtoverit, myös heidät jotka ovat lähteneet toisiin tehtäviin ja ihmisiä, joita ehkä toisia ei enää ole kuin muistoissa. 

Joihinkin niistä on kertynyt todistetta siitä, kuinka olen oppinut uusia asioita ja kehittynyt vuosien varrella ollakseni aina vain ”parempi” työntekijä. Koulutuksia on riittänyt lähes kaikkeen mahdolliseen. Niitä on kokeiltu käytännössä yksin ja yhdessä.  Ja nyt minun pitää luopua niistä. Otan kansion käteeni. Avaan sen ja muistan kuinka innokkaasti  lähdin mukaan uuden luomiseen. Halusin taltioida kaiken kokemani. Sydäntäni raastaa, kun joudun sivu sivulta hävittämään tekemäni työn. Katselen ja muistelen, kuin katsoisi omia lapsiani. Kuinka he oppivat hymyilemään, konttaamaan, sanomaan ensimmäiset sanansa ja ottivat haparoivia askeleita ja sitten lähtivät juoksemaan ja leikkimään. Aivan kuin minä tässä diakonin tehtävässä.

Onhan minulla osa asioita jossakin tuolla nettimaailmassa tai pääni sisällä. Eikä materiaalilla ole arvoa ehkä muille, vain minulle itselleni. Ehkä joku olisi voinut joskus katsoa, että tuotako se Riitta täällä teki ja heittää pölyiset paperit menemään. Muistan kun tulin tänne töihin viisitoista vuotta sitten. Hyllyissä oli silloinkin kansioita. Ne olivat edellisen työntekijän jälkiä hänen vuosistaan siellä. Ei niihin kajottu ennen kuin oli pakko. Silloinkin piti siivota remontin tieltä. Se oli helpompaa, sillä niihin ei ollut sidettä niin kuin on nyt omiin muistoihin. 

Kun saan mapillisen tavaraa vihdoin käytyä läpi ja heitettyä paperinkeräykseen, voin huokaista. Olo on kevyempi, se oli silloin se. Ne kokemukset olen säilönnyt sydämeeni. En unohda, tai unohdan. Niistä taltioin vain hyvät jäljet muistoihin. Ne ihmiset, jotka olivat merkityksellisiä. Työtoverit, ilon hetket rakentaessa ja toteuttaessa toimintoja. Muulla ei niin ole väliä. Tämä on sitä työmatkani siivoamista. Tämän jälkeen kaikki tekemäni työ jää vain avaruusmaailmaan koneelle tai tikulle säilytettäväksi. Kukaan muu ei jälkeeni tule näkemään, mitä olen täällä tehnyt. Kun joskus jään pois tästä tehtävästä, ei uuden työntekijän tarvitse jännittää, osaako tehdä sitä mitä minä tein. Hän voi aloittaa puhtaalta pöydältä. Ja niinhän minäkin saan, kun remontti on ohitse. Tulen takaisin ”läppäri” kainalossa ja puhelin taskussa työhuoneeseeni, jossa on vain pöydät ja tuolit odottamassa. 

On tilaa uusille asioille.

Puhdasta kuin vastasatanut lumi.