Helmeillen

”Niin kuin sinä lohdutat, annan minun lohduttaa.

Niin kuin sinä rakastat, annan minun rakastaa.”

rakkauden 2 helmi.

Rukoushelmet tulevat lähelle minua joka kerran, kun olen odottamassa rippileirille lähtöä. Niin myös tänä keväänä. Oikeastaan aihe pomppasi esille, kun pakkasimme käsityötarvikkeita varastoon kirkon remontin tieltä. Joitakin helmiä sormeillessani mainitsin käsityöpiiriläisillemme rukoushelmien olemassaolosta. He kiinnostuivat helmistä ja sain heiltä toiveen, jotta solmisimme heidän kanssaan heille omat rukoushelmet. Valmistellessani tulevaa helmipäivää huomasin harmikseni, että kaikki helmikirjat ja kopiot lähtivät kirkolta jonnekin uusille teille. Uuden kirjan hankinta olisi edessä. Tilasinkin sen, mutta eihän se ehtinyt tulla ennen h-hetkeä. Onneksi löysin ikiaikaisen kirjan kellahtaneineen sivuineen omasta hyllystäni. Kuinka rakkaalta se tuntuikaan kaikkine pienine rukouksineen. 

Pujottaessani mallihelmiä tulevaa varten, luin samalla helmirukouksia. Sieltä löytyi rukous ja sen selitys, johon pysähdyin pidemmäksi aikaa. Kohta jonka löysin, olin täysin unohtanut. Se tuntui uudelta ja hyvinkin sopivalta tähän päivään. Mietin, kuinka rukoukset eivät ehkä koskaan vanhene. Ihmisen elämä on saman laista vuosisadoista toiseen niin kuin Isä meidän rukous. Mutta tämä olikin 2000 vuotta tuoreempi. 

Olin menossa pitämään Tiinan kanssa ArkiYstävä koulutusta, enkä malttanut olla käyttämättä löytämääni kohtaa siellä.  Varsinkin rukouksen selitysosaa, jossa ihmistä verrataan taloon ja kuinka meitä opastetaan mitä voimme nähdä sisällä talossa, ja mitä meiltä jää näkemättä, minne pääsemme kulkemaan ja minne emme.  ”Rakkaus varoo tunkeutumasta ja repimästä verhoja väkisin sivuun. Se estää arvostelemasta toisen taloa ja tuulettamasta sen pölyjä muiden silmille. Ikävöikää ja tarvitkaa toisianne, rakkaus sanoo. Se on ainoa ovi toisen taloon.” Tuo rukouksen selitys pitäisi olla taltioituna muistiin aina kohdatessa toisen ihmisen. Muistaakseni tämä teksti oli Kaisa Raittilan kirjoittamaa (anteeksi pyyntö jos muistan väärin).

Rukoushelmet itsessään ovat Martin Lönnebon kehittämät yhdistämällä vuosisadan perinteen ja tämän päivän. Helmet ovat erivärisiä ja jokaisella helmellä on oma merkitys ja rukous selityksineen. Niiden avulla on mukavaa mietiskellä,  meditoida tai olla vain. (Voit tutustua helmiin netissä tarkemmin.) Viimevuonna tai edellisenä ovat helmet saaneet uuden helmen joukkoonsa. Vihreän, luomakunnan, luonnon helmen. Luonnolle omistettu helmi on tänä päivänä hyvin tärkeän kun puhumme luonnon hyvinvoinnista. Luonto on yhtä kuin me tai päinvastoin, ja ansaitsee myös oman rukouksen.  Minua koskettaa se erityisesti, sillä luonto ja metsät ovat minulle paikka, jossa olen hyvinkin lähellä Jumalaa. Vihreä väri on myös diakonian väri. Ehkä se voi olla muistuttamassa helmiketjussa myös toisten auttamisesta. 

Pääsin helmeilemään rukouksia yhdessä diakonian vapaaehtoisten kanssa. Helmien pujottaminen kävi samoin kuin rippikoululaisten kanssa. Hieman jännittävää, mystistä ja samalla kiehtovaa. Jokunen helmi hyppi iloisesti  karkuun pujottelijan sormista.  Se pomppi lattialla ja odotti, että tekijä ottaisin sen kiinni. Aivan kuin kutsuen ottamaan helmen omakseen. 

Jokainen helmi jolla on nimi ja merkitys, sai uuden rukouksen helmeilijän pujottaessa niitä. Ei vain sitä, jonka Martin Lönnebo oli antanut vaan myös jokaisen tekijän oman rukouksen. 

Jälleen iloisen ja lämminhenkisen työpäivän kokemukset takanani saavuin kotiin ja posti oli tuonut minulle uuden rukoushelmikirjan vanhan tilalle.  Siinä myös vihreän helmen merkitys: Rukous, unelmat, odotus ja toivo.  Kehotus katsoa vihreää helmeä, iloita lahjoista joita maa äiti on antanut. Ja kehotus, älä petä häntä, älä anna hänen joutua ryövärien käsiin. Suojellaan luontoa. 

Taiteesta terapiaa

Olin kutsuttuna Marttoihin ja tuomiseksi he toivoivat minulta taide-pläjäytystä. Ja mikä etten olisi vienyt sitä sinne. En tarkoita valmista taidetta, vaan auttaa tekemään sitä itseään. Innostun aina, kun saan ojentaa pienen tuulahduksen taiteen terapeuttisesta voimaantumisesta tai taiteen tekemisen tuomaa iloa. Meillä oli yhden päivän virkistysmatka omaan itsensä kuuntelemiseen, kevyesti taiteillen ja sanoja hapuillen. Teimme mielikuvamatkan sisälle kukkasipulien maailmaan. Posket punaisina Martat antoivat värien kulkea paperillaan. Valkoinen sai väriä ylleen ja hetkessä ympärillämme oli iloinen puutarha. Lahjaksi saadut sanat muodostuivat tarinoiksi ja runoiksi, joita oli mukava kuunnella teoksia katsellessa. Päivä päättyi iloon  ja oli hyvä mieli lähteä jokaisen meistä kotiin. Nämä ovat parhaita hetkiä, mitä tässä työssä voin kokea, saada kohtaamani ihmiset hymyilemään elämälleen.

Taiteen tekemisestä voi saada itselleen ystävän. Taide voi olla yhtä hyvin maalaamista, kirjoittamista, musisointia, tanssimista, muovailemista kuin laulamista. Yhtä kaikki, jokaisesta tulee hyvä mieli ja jokaista voi käyttää mielentilan nostamiseen. Ennen kaikkea taltuttamaan hetkeksi yksinäisyyden tunnetta, joka kaikertaa jossakin syvällä sielussa. Voimme hukuttaa murheet, huolet kuin myös löytää omat voimavarat näistä taiteen eri muodoista. Voimme sisällyttää niihin myös hiljaiset rukouksemme. Rukous voi olla siveltimen jättämää herkkää jälkeä siinä kuin laulamamme virsikin.    

Luin vasta Sirkka Kivelän kolumnin Superin lehdestä (1.2.2019), jossa hän kirjoitti yksinäisyyden kokemisesta. Varsinkin hänen viimeinen kappaleensa oli osuvaa. Siinä hän viittasi iäkkäiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden haastatteluihin, millä tavoin he estävät yksinäisyyden tunteen valtaamasta mieltä.  Sirkka kirjoitti taiteilijoiden seikkailevan maalatessaan ja kirjoittaessaan mielikuvituksissa kuvaustensa kohteina olevien hahmojen kanssa. Minä allekirjoitan tämän kokemuksen myös heidän kanssaan, jotka eivät ole taiteilijoita itseni mukaan lukien, mutta jotka saavat mahdollisuuden tehdä omaa taidettaan, kirjoittaa kertoen omista kuvien hahmoista tarinoita. Saan nähdä sitä joka kerran, kun olen ohjaamassa erilaisia ryhmiä taiteen parissa. 

Muisteleminen ja muistoista kertominen on tärkeää. Ilahdun joka kerran kun kuulen kurssitovereitani ja heidän terapeuttisista ryhmistään. Esimerkkinä heistä Milja (Utunen) on ystäviensä kanssa pitänyt "Muistomuokkaamoa" Espoon kirjastoissa, jossa omista vanhoista valokuvista on tehty omaa tarinaa liittämällä niitä yhdeksi taideteokseksi.  Tiinaa (Butter) ja Marjattaa (Hiltunen), jotka ovat tieten lähteneet viemään taidetta esimerkiksi muistisairaille ja heidän omaisilleen laitoksiin.  He käyttävät nimeä ryhmästään Tatamur.  Muistisairaat ja heidän omaiset/läheiset ovat saaneet mahdollisuuden vuorovaikutuksen rikastamiseen ja ilon tuottamiseen, näin ollen yksinäisyyden  ja eristyneisyyden tunteen katkeamiseen. Taiteen avulla on voitu myös rakentaa siltaa omaisen ja muistisairaan välille. Jopa vanhus, joka on lähes unohtanut puhumisen, on saanut sanat suuhunsa muistellessaan jotain, minkä väri ja kuvio on paperilla muistoista herättänyt. 

Ei tarvitse olla siis ammattitaiteilija ottaakseen pensselin käteen tai vaikka sormin antaa värien kulkea paperilla ristiin rastiin. Antaa sattuman varaisesti värien luoda kuvioita, jotka alkavat kertomaan omaa kiehtovaa tarinaansa. Tarinoita, jotka heräävät jostakin sisältämme ja ovat siinä esillä edessämme. Jollakin kuvat voivat herättää leikin, joka laittaa kirjaimet iloiseksi juoksijaksi paperilla. Ja tarinat pääsevät syntymään. Koskaan ei ole liian myöhäistä jos vain annat itsellesi tilaisuuden ja ajan leikille josta tulee totista totta. 

Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. 

(Laul.l.2:12)

Tahdon muistuttaa sinua

Tahdon muistuttaa sinua yhdestä asiasta

Muista, että olet arvokas jollekin sellaiselle, joka ei koskaan tee sinulle vääryyttä. Sellaiselle, joka ei koskaan hylkää sinua.

Olet arvokas Jumalalle

 

Oletko joskus unohtanut,

että sinulla on arvokkaita taitoja?

Unohtanut

kuinka olet tehnyt oikeita ja hyviä päätöksiä?

Katsonut itseäsi peilistä ja todennut: ryppy tuossa, näppylä tuossa. Suupieleni ovat taas alapäin…

 

Tahdon muistuttaa sinua siitä,

että sinä olet kaunis.

Kaunis sellaisella tavalla, joka ei muutu, vaikka iho roikkuisi

vaikka olisi saanut kolhuja kehoon ja mieleen

 

Olet kaunis sisältä,

ihmisenä

Luojan luomana

 

Aina joskus itsensä rakastaminen on hankalaa,

rakkaus itseä kohtaan voi horjua.

Toisen ihmisen rakkaus voi auttaa,

mutta sekään ei ole aina pysyvää.

 

On kuitenkin olemassa suurempi rakkaus

ihmistä isompi

käsityskykyämme laajempi

 

Jumala rakastaa juuri sinua

sinua

 

Se on suurempaa ja varmempaa kuin oma epäusko, voimattomuus tai pelko

 

Jumala rakastaa sinua

 

Eikä sinun tarvitse tehdä sen eteen mitään,

mutta voit ottaa Jumalasta mallia

katsoa itseäsi hyväksyvästi

armollisesti

 

Kuiskata itsellesi:

rakastan sinua

 

Olet sen arvoinen

 

 

 

-Nuu

Vuoroin vieraissa käydään

Vuoroin vieraissa käydään

Lapsena kulkiessani vaarin kanssa kaupungilla oli vaarilla aina tapana tervehtiä joitakin vastaan tulijoita hattuaan nostaen ja hieman päätään kumartaen. Minäkin niiaa niksautin, jos tuttavan katse kääntyi vaarin kupeelle alaspäin. Silloin kun hän pysähtyi juttelemaan ihmisten kanssa, olin malttamaton ja toivoin, että matkamme jatkuisi pian. Jatkuihan se seuraavaan kadun kulmaan jossa taas oli joku tuttava, jolle tervehdittiin hattua nostaen. Muistan joka kerran vaarin hattua nostaessaan toivoneeni, että tervehdys olisi vain pikainen, eikä siihen jäädä vaihtamaan kuulumisia ja matka jatkuisi nopeasti.

Kulkiessani tänä päivänä Leppävaaran kaduilla saan ilokseni kohdata ihmisiä, joita olen vuosien aikana oppinut tuntemaan. Joko nyökkään tai jään juttelemaan muutaman asian, riippuen kuka minut pysäyttää. Historia toistaa itseään, tai tavat ovat pysyneet ennallaan. Toki voisin kävellä ohitse huomaamatta, mutta se tuntuisi itsessäni vieraalta ja kylmältä.  Toimin siis kuten rakas vaarini aikanaan.

Tässä eräänä päivä eräs herttainen herrasmies pysäytti minut iloisesti tervehtien. Hän oli ArkiYstäviämme vuosien takaa. ArkiYstävä-toiminta jäi häneltä, kun hän muutti vaimonsa kanssa jonnekin keskelle Suomeen pienempiin ympyröihin. Muistan hänen minulle aikanaan kirjoittaneen postia, että hän istuu nyt kauniin järvimaiseman edessä ja opettelee elämään rauhallisimmissa maisemissa.  Mieleeni nousee edelleenkin se pieni kateuden pistos,  kun ajattelin sitä kaunista Suomi maisemaa, mikä hänen eteensä ehkä avartui.  Nyt hän kertoi, että oli muuttanut takaisin tänne kaupunkiin. Kuinka siellä  oli vaikea luoda sosiaalisia suhteita, kun paikkakunta oli pieni ja varautunut uudisasukkaisiin. Olin hämmästynyt, sillä muistin tämän mukavan ihmisen olevan hyvinkin sosiaalinen ja olihan hän sitä vieläkin. Ainakin se pieni

 kateus karisi siihen Sellon edustalle olevalle pysäkille. 

Tätä uutista  kuunnellessani ajattelin niitä vanhuksia, joita ruuhkavuosissa elävät aikuiset lapset tuovat kotiseudulta tänne pääkaupunkiseudulle. He ajattelevat, että kun vanhus on tuossa lähempänä, on helpompi käydä katsomassa häntä. Ajatus on kaunis.  Vanhuksen  koti puretaan, koti, joka ehkä on ollut jo lapsuudesta asti, tai ainakin siitä asti kun joskus avioiduttiin. Siellä on kasvatettu lapset, tavattu ystäviä ja eletty niin suruissa kuin ilon maisemissa. Kaikki kylässä on tuttuja, harrastukset ja ystävät. Hautuumaakin, jolla voi käyskennellä jokaisen kirkossa käynnin jälkeen ja muistella edesmenneitä ystäviä. 

Ystävät kylällä hyvästellään ja rakkaista tavaroista luovutaan ja muutetaan isojen kerrostalojen keskelle. Kerrostalon asukkaat ovat vieraita. Hyvä jos tervehtivät ovella, aina ei sitäkään. Palvelut ovat keskitettyinä suuriin ostoskeskuksiin, joissa joutuu kävelemään pitkät matkat saadakseen toimitettua asian.  Terveyskeskus on ties missä ja apteekkiakin saa etsiä. Ihmisiin on vaikea saada kontaktia.   ”Kyllähän täällä juttelee joidenkin ihmisten kanssa, mutta ei täällä sellaista sydänystävää” sanoi minulle eräs suloinen vanhus eräällä kotikäynnillä.  

Joillekin aktiivisille ja hyvä kuntoisille ikäihmisille muutto voi onnistua kun hänen kotiuttamisestaan pidetään huolta. Voi hyvinkin löytyä uusia harrastuksia ja ehkä se ystäväkin. Mutta on heitäkin, jotka sanovat, että ”enemmän kävivät kun asuin siellä maalla. Tulivat kesäsin ja olivat parikin viikkoa. Nyt hädin tuskin soittavat. Tekevät töitä myöhään, opiskelevat, matkustavat, aina on kiire. Ei täällä ketään näy” Samaan hengen vetoon vanhus kertoo ikävöivänsä kotitaloaan, naapureita kylällä, seurakuntayhteyttä jne. 

Ikäihmisillä täytyy olla myös  mahdollisuuden kokeilla kaupungissa asumista ja mahdollisuus palata sijoilleen, jos täällä ei elämä olekaan sellaista, kuin heidän lapset sen hänelle unelmissaan maalasivat.  Hätiköityjä päätöksiä ei kannata muuton suhteen tehdä. Varsinkin, jos  on juuri jäänyt leskeksi. Ei pidä repiä heitä juuriltaan, elleivät ole siihen itse valmiita. On iso asia menettää puoliso, mutta jos vielä siihen lisää vastentahtoisesti luopumaan kodista, ystävistä ja yhteisöstä, se tuntuu jo julmalta. Varsinkin, jos ei ole aikaa auttaa vanhusta sopeutumaan uuteen ympäristöön, auttaa häntä löytämään uuden tavan elää omaa uutta elämää. Aikaa tulee varata vuosia, ei vain muutamaa kuukautta.  Painotan vielä, en halua syyllistää tässä ketään, vaan saada ajattelemaan, että mikä ratkaisu kulloinkin on hyväksi.

ArkiYstävän kanssa keskustelun jälkeen lähdin leikkimään ajatuksella, että parasta muuttoa maaseudulle tai pienemmälle paikkakunnalle voisi olla, jos voisi muuttaa kavereiden kanssa yhdessä.  Olisi tietty ystävä-harrastusporukka, jotka haluaisivat vaihtelua kaupunkielämään. Haettaisiin yhdessä joltakin autioituvalta kauniilta paikkakunnalta omat asunnot pihoineen ja mitä kukin nyt sitten asumismuodoksi haluisikaan. Herätettäisiin kuoleva kylä eloon eikä tarvitsisi pelätä, hyväksyykö yhteisö, kun se jo osaksi omasta takaa tulee mukana. Ennemminkin rohkaistaan kyläläisiä tutustumaan  uuteen yhteisöön, harrastamaan uusia asioita ja vastaisesti kertomaan asioita paikkakunnasta ja sen historiasta mihin kaupunkisakki muutti. Samalla kylää voi rakentaa vanhenevalle porukalle toimivaksi ja turvalliseksi kyläksi harrastuksineen ja palveluineen.  Kylän raitilla kulkiessa olisi aina joku tuttu,  jolle voisi nostaa hattua tervehtien ja jäädä jutustelemaan päivän kuulumiset eikä tuntisi itseään ulkopuoliseksi.

Mutta ketkä rohkenisivat kokeilemaan asumisesta poissa kaupungin lähiöistä ystäviensä kanssa?  Millaisen ystäväporukan kanssa muuttaisit? Kenelle nostaisit hattua ja jäisit vaihtamaan kuulumisia? Olisikohan minusta tähän ja olisiko minulla sopivia ystäviä? Ehkä, jos he lähtisivät.