JOTAKIN KÖYHYYDESTÄ

Hei kaikki!

 

Istun junassa matkalla diakonian teologia -koulutukseen ja katselen kaunista peltomaisemaa. Vaikka päivä on harmaa, tuntuu hyvältä katsella etelään suuntaavia lintuja ja hieman kellertäviä lehtiä puissa. Äsken sain naputeltua kaikki akuutit viestit ja puhelut, hieman tuota alati elävää to do -listaa lyhennettyä siis. Kesä meni vauhdikkaasti työn touhussa ja lomaillessa. Meillä diakoniatiimin päät ovatkin nyt täynnä muistoja kesästä ja ideoita tulevasta. Nyt se syksy sitten alkaa!

Tässä postauksessa kirjoittelen köyhyydestä. Yritän avata sitä miten minä sen näen. Sinänsä aika kornia kirjoittaa aiheesta, koska enhän itse ole köyhä, vaikka tuloni eivät päätä huimaakaan. Minulla on kuitenkin työni kautta mainio näköalapaikka monen köyhän elämään, joten haluaisin sitä kautta nostaa joitakin asioita esiin. Pureskelen aihetta otsikoiden/väitteiden avulla.

 

Köyhyyttä on monenlaista, mutta tässä kirjoituksessa keskityn nimenomaan taloudelliseen köyhyyteen. Jotta koko asiaa voidaan lähteä edes käsittelemään, täytyy jotenkin määritellä se, mitä köyhyys on. Ajattelen itse, että pääosin köyhyys näkyy pankkitililtä: rahat eivät riitä aina välttämättömiinkään menoihin, mistään kivasta ylimääräisestä menosta puhumattakaan, mutta ajattelen, että köyhyys on ennen kaikkea sitä, että kärsii asemastaan. Pienituloisuus voidaan mitata mielestäni suoraan pankkitililtä, mutta se ei tee ihmisestä suoranaisesti köyhää.

Köyhyys on ihmisen henkilökohtainen kokemus 

 

Köyhyys on mielestäni lohduton tuntemus siitä, että ei voi osallistua samanlaiseen elämään kuin muut: vaihtoehtoja ei ole julkisen ja yksityisen lääkärin välillä, harrastusten täytyy olla huokeita ja yllättäviin kriiseihin ei pysty varautumaan. Miten sitten eri ihmiset voivat kokea elämänsä niin eri tavalla, vaikka tilillä on yhtä paljon rahaa? Miksi toinen pärjää toimeentulotuella ja kokee olevansa elämässä hyvin kiinni, kun toinen ihan oikeasti kärsii ja syrjäytyy yhteiskunnassamme? Miten toinen saa säästettyä pieneen lomamatkaan ja toisella ei ole varaa ostaa uusia kenkiä? Olen miettinyt tätä tosi paljon, koska tuntuu että kokemuksellinen ero voi olla valtava, vaikka tiliotteet olisivat varsin yhtenäiset. Luulen, että osittain tästä syystä köyhiä myös halveksitaan: ajatellaan että jokaisen pitäisi pystyä olemaan positiivinen ja kiitollinen elämästään vaikka tilanne olisi mikä.

 

Ihminen on rajallinen ja kantaa sisällään paljon muutakin kuin tiedon pankkitilin saldosta. Usein köyhyyden kanssa painivilla on muitakin haasteita elämässään: vaikeuksia sisältänyt historia, sairautta, hoivaa vaativa perheenjäsen, puutteelliset taidot arjenhallinnassa, riippuvuus, avioliitto-ongelmia, yksinäisyyttä… mitä tahansa. Monilla kohtaamillani ihmisillä on myös monia näistä asioista, eivätkä ne tilanteet ole keksittyjä.

 

Köyhyys on valinta

 

Aina jotenkin harmistuttava tämä väite, mutta mistähän se tulee? Juttelin yhden ystäväni kanssa siitä, että millainen asenne menestyvillä ihmisillä on elämässään (emme puhuneet menestyksestä vain taloudellisessa mielessä) ja pohdimme sitä, että varsin usein menestyneet ihmiset suhtautuvat elämään positiivisesti ja luottavaisesti, eivätkä paljoakaan märehdi omia vaikeuksiaan vaikka niitäkin olisi. Eli menestyvä ihminen ei voivottele omaa kohtaloaan. No voiko tästä jotenkin vetää sitten johtopäätöksen siihen, onko ihmisen köyhyys oma valinta vai ei? Uskallan väittää, että kyllä ja ei. Antaisin kuitenkin enemmän painoarvoa sanalle ei.

 

Nyt on niin, että ihmiset eivät pysty valitsemaan kasvuympäristöään, henkilökohtaisia älynlahjojaan, lapsensa kehitysvammaa tai sitä jääkö auton alle. Jos kuitenkin elämässä käy niin, että saa ”jackpotin” elämän vaikeuttajia, ei se kyllä ole valinta. Suomessa on kuitenkin siinä mielessä onnellista asua, että meillä on erilaisia tukitoimia olemassa vaikkei niiden saaminen aina ole helppoa. Periaatteessa on siis mahdollista saavuttaa tilanne, missä elämä olisi hieman helpompaa. Luulo siitä, että jokaisella ihmisellä kuitenkaan olisi voimavaroja ja taitoja saavuttaa elämässään menestystä on mielestäni harhaa. Lisäksi yhteiskuntamme tukiverkko ei ole aukoton. Avuksi tarvitaan toimivia järjestelmiä, toisten ihmisten apua ja tukea ja asenneilmapiiriä, joka hyväksyy ihmisten erilaisuuden eikä osoittele.

 

Olen nähnyt, että on ihmisiä jotka vuodesta toiseen sitkeästi tekevät töitä kamppaillessaan köyhyyttä vastaan, eivätkä sitä selätä vaikka jos se minun valintani olisi kyllä heidät pitäisi siitä palkita. Syöpä ei parane, lapsella on edelleen huumeriippuvuus, työkyky ei palaudu...

 

No kenen kohdalla ”köyhyys on oma valinta”, sitten pätee? Uskon, että on ihmisiä, jotka eivät viitsi nähdä itse vaivaa elämänsä eteen, mutta se lienee pieni marginaali. Valitettavasti tällaisten ihmisten vuoksi osoitellaan muitakin köyhiä… Sitten on olemassa esimerkki Pekka. Ihmisen oppiminen toimii ymmärtääkseni suunnilleen näin: toistamalla jotakin asiaa riittävän useasti ja intensiivisesti aivot oppivat, että ”ahaa tämä asia toimii näin”. Huomaatte ehkä seuraavasta esimerkistä miksi en ole opettaja: Leikitään, että Pekka on 60-vuotias ja elämä on ollut aika hankalaa. Suurinosa aikuisiästä on mennyt alkoholin ja pelikoneiden parissa, mikä on aiheuttanut velkakierteen ja sen, etteivät rahat ikinä riitä mihinkään. Kaikenlaisia ihmissuhdeongelmia, masennusta ja muuta kurjaa on myös ollut. 5 vuotta sitten Pekka raitistui ja elämä alkoi muuttua paremmaksi, hyvä Pekka! Pekalla oli kuitenkin paljon velkoja, mutta hän pääsi velkajärjestelyyn ja nyt velat on vihdoin kuitattu ja vuosikymmeniä jatkunut köyhyys on ”poissa”. Pekka ei siis ole enää köyhä! Mutta miksi Pekka yhä kärsii siitä, etteivät rahat riitä, vaikka hän saa tililleen monta sataa euroa enemmän kuin aikaisemmin? Luulenpa, että Pekka on tottunut mieltämään itsensä köyhäksi, eikä ehkä vieläkään osaa hallita taloutta kauhean hyvin.

 

Pekan pitää opetella suhtautumaan elämään uudella tavalla ja opetella vastuuta rahan käytöstä. Toimeentulotuki ei enää maksa osaa vuokrasta, eikä sosiaalitoimelta voi hakea avususta kenkiin. Pekka jolla on aina ollut vaikeuksia hallita rahojaan ja joka on ollut viimeiset 5 vuotta toimeentulotuella joutuukin nyt uuteen tilanteeseen. Tällaiset Pekat tarvitsevat ohjausta ja tukea siihen, että eivät ole enää köyhiä, että se tilille tuleva raha kyllä riittää kaikkeen. Se ei kuitenkaan tapahdu syyttelemällä tai osoittelemalla.  

 

 

Siunausta teidän kaikkien alkavaan syksyyn!

Toivottelee jostakin Mäntyharjun ja Pieksämäen välistä

Nuu

Pilkahduksia päihdeongelmista suhtautumiseen

Tämän diakonin arki on ollut kovin vaihtelevaa jälleen ja olen saanut innostua uusista asioista, sekä tehdä sitä oman työn "peruskauraa". Kaikki hyvin siis Leppävaaran diakoniassa!  Tässä postauksessa jaan tietoa ja ajatuksia siitä, miten voi suhtautua ikääntyneisiin ja tehdä työtä heidän kanssaan, joilla on, tai on ollut ongelmallista päihteiden käyttöä. Pyrin kertomaan tässä kirjoituksessa "Pilke -ideologiasta", siitä miten nähdä päihdeongelmista kärsivä ihminen positiivisesti ja tuomitsematta ilman, että väheksyttäisiin päihdeongelmien seurauksena tulleita haittoja.


Keväällä työverkostojeni kautta tuli kysymys Tarulta (kaupungin virikeohjaaja): "lähtisitkö ohjaamaan Pilkeporukkaa kevään ajaksi?" Olin ollut mukana verkostoryhmässä, jossa käsiteltiin Pilkeporukoita ja näin päädyin esimiehen siunauksen kautta tekemään yhteistyötä tämän arvokkaan ja kiinnostavan työn puitteissa. Ohjaan siis tämän kevään ajan viikottaista ryhmää, jossa kokoontuu noin 5 aktiivista ryhmäläistä minun ja ohjaajakaverini Tarun kanssa. Porukassa olevat ovat kaikki ikääntyviä ja heillä on jonkinlainen tausta tai aktiivinen päihdeongelma. Palaan ryhmän toimintaan postauksen loppupäässä.


Koen, että päihdetyö ja päihdeongelmiin suhtautuminen on haasteellista. Suomessa alkoholismi on valitettavan yleistä ja vaikuttaa ihmisen itsensä lisäksi usein läheisiin ja joskus jopa ympäristöön haitallisesti. Ongelmallista päihteiden käyttöä löytyy myös huumausaineiden ja lääkkeiden käytöstä, joilla on taas omat erityispiirteensä.


Miten sitten suhtautua ihmiseen jolla on päihdeongelma? Miten suhtautua läheiseen jolla on alkoholismia? Entä jos itsellä olisi addiktio alkoholiin? Voiko toiselta ihmiseltä vaatia päihteettömyyttä? Onko ihminen vähemmän arvokas jos hän ei lopeta ryyppäämistä? Laitanko välit poikki, kun enää jaksa kuunnella valheita? Onko parempi juoda salaa, etteivät muut tuomitse? Nämä ovat yleisimpiä kysymyksiä, joihin olen törmännyt kun puhutaan päihdeongelmista. On surullista, miten paljon päihdeongelmat tuottavat pahoinvointia ja koskettavat elämää niin monelta kantilta: terveys, ihmissuhteet ja talous kärsivät usein etunenässä.


Itselleni merkittävin oivallus on ollut se, että kaikki meistä ihmisistä ovat saman arvoisia Jumalan silmissä. Ja kaikkien tulisi olla saman arvoisia myös toistemme silmissä. Näinhän se valitettavan harvoin kuitenkaan tuntuu menevän kun taustalla on kokemuksia pettymyksistä, vääryyden todistamisesta ja vaikka mistä. Kristillisessä ihmiskäsityksessä ajattelen, että voimme tuomita haitallisia tekoja, mutta emme itse ihmistä. Ihminen on arvokas ihmisenä ja rakkauden arvoinen, vaikka emme hyväksyisi hänen tekemiään haitallisia ratkaisuja. Se äiti, joka on juonut itsensä liian usein huonoon kuntoon ja jättänyt lapsensa hulehtimatta on ihmisenä arvokas, vaikka teot ja toimet ovat olleet huonoja. Vieroitusoireissa väkivaltaa käyttänyt huumeongelmainen on ihmisenä rakastettava, vaikka teot ovatkin tuomittavia.  Näissä ihmisissä on rakastettava puoli sisällä ja hyviä ja arvokkaita ominaisuuksia, vaikka päihdeongelmat ovat "verhonneet" heitä.


Päihdeongelmilla on lähes aina negatiiviset seurauksensa ja ihmisten tukeminen päihteettömyyteen on tärkeää. Päihdeongelmainen harvoin nauttii addiktiostaan, saati sen seuraksista. Huonoja tekoja ja päihdeongelmien negatiivisia vaikutuksia ei pidä lakaista maton alle, mutta sitä päihdeongelmien takana olevaa ihmistä ei pidä tuomita. Tilanteet ovat kovin yksilöllisiä ja jokainen etsii parhaimman mahdollisen ratkaisun siihen, millä tavalla käytännön elämässä on tekemisissä (tai on olematta) päihdeongelmaisen kanssa. En siis yritä kertoa, miten pitäisi käytännön tasolla toimia, mutta suosittelen tarkastelemaan sitä asennetta, mikä juuri sinulla on näitä asioita kohtaan ja miksi.


Yksi puoli mikä tekee aiheesta niin vaikean, on kysymys siitä mikä on päihdeongelmaisen oma vastuu addiktiosta ja suhtautuminen asiaan? Olen tavannut ihmisiä jotka sanovat että "se on ollut täysin mun omva valinta ja syy, että asiat meni näin" ja toisaalta ihmisiä jotka kertovat kokeilleensa päihteitä ensi kertaa 12-vuotiaina, eivätkä he koskaa ole osanneet lopettaa vaikka halua olisi ollutkin. En tähän päivään mennessä ole löytänyt mitään kirkasta vastausta tähän vastuu -kysymykseen, vaikka joskus olen yrittänyt asiaa kuinka miettiä. Se lieneekin yksilöllistä jollakin määrittelemättömällä tavalla.

Mikä sinua tänään puhuttelee ja miksi? Käytössä Ateneumin taidepakka

Pilkeporukassa jota olen nyt ilokseni saanut ohjata, ei tähdätä varsinaisesti päihteettömyyteen. Porukassa hyvin yksinkertaisesti tähdätään siihen, että jokaisella olisi joku paikka johon on lämpimästi tervetullut ilman velvoitteita ja tavotteita. Ryhmään voi siis tulla esimerkiksi päihtyneenä (vaikka oman arvioini mukaan porukka tulee ja haluaa tulla ryhmään aina selvin päin). Ryhmässä käymme aina kuulumiskierroksen ja tutustumme erilaisiin asioihin: on ollut musiikkia, taidekortteja, savityöskentelyä ja ensi viikolla istutetaan kasveja. Ryhmä on tavannut viikottain nyt yli vuoden ja luottamusta on syntynyt. Päihteistä ei juurikaan puhuta, vaikka joskus asia vilahtaa jonkun puheessa. Aika usein joku kertoo jonkun koskettavan ja kipeänkin hetken elämästää.  Aina myös nauretaan! Voin kertoa, että ihmiset kehen olen saanut tutustua kevään ajan, ovat mielettömän ihania ihmisiä. Kategoria "ikääntynyt päihdeongelmainen" -ei kerro siis ihmisyydestä loppu peleissä yhtään mitään!


Siitä huolimatta, ettei ryhmässä tavoitella päihteettömyyttä uskon sen lisäävän päihteettömiä päiviä. Etenkin iäkkäillä ihmisillä päihdeongelma on asia joka ei välttämättä näy: juodaan yksin kotona. Jos juo usein, ei välttämättä uskalleta lähteä kotoa pois, koska joku voi huomata ettei kaikki ole nyt ihan ok. Ei kännissä voi mennä mihin vaan! Se, ettei päihteettömyyttä vaadita madaltaa kynnystä lähteä kotoa joka taas tukee päihteettömyyteen. Simply.


Pyry eli Parot -hylje tutustumassa pilkeporukkaan

Tällaista toimintaa on mielestäni liian vähän ja toivonkin, että kunnat, järjestöt ja seurakunnat rohkaistuisivat resurssoimaan tällaiseen työhön jatkossa enemmän. Yhteistyössä toteutettu ryhmä antaa hyvät puitteet työskentelylle ja toiminta tukee tätä kasvavaa marginaalijoukkoa (ikääntyneet päihdeongelmaiset).

Jokaiselle meille rakastettavaa ja ihmisarvoista torstaita!
Nuu

Helmeillen

”Niin kuin sinä lohdutat, annan minun lohduttaa.

Niin kuin sinä rakastat, annan minun rakastaa.”

rakkauden 2 helmi.

Rukoushelmet tulevat lähelle minua joka kerran, kun olen odottamassa rippileirille lähtöä. Niin myös tänä keväänä. Oikeastaan aihe pomppasi esille, kun pakkasimme käsityötarvikkeita varastoon kirkon remontin tieltä. Joitakin helmiä sormeillessani mainitsin käsityöpiiriläisillemme rukoushelmien olemassaolosta. He kiinnostuivat helmistä ja sain heiltä toiveen, jotta solmisimme heidän kanssaan heille omat rukoushelmet. Valmistellessani tulevaa helmipäivää huomasin harmikseni, että kaikki helmikirjat ja kopiot lähtivät kirkolta jonnekin uusille teille. Uuden kirjan hankinta olisi edessä. Tilasinkin sen, mutta eihän se ehtinyt tulla ennen h-hetkeä. Onneksi löysin ikiaikaisen kirjan kellahtaneineen sivuineen omasta hyllystäni. Kuinka rakkaalta se tuntuikaan kaikkine pienine rukouksineen. 

Pujottaessani mallihelmiä tulevaa varten, luin samalla helmirukouksia. Sieltä löytyi rukous ja sen selitys, johon pysähdyin pidemmäksi aikaa. Kohta jonka löysin, olin täysin unohtanut. Se tuntui uudelta ja hyvinkin sopivalta tähän päivään. Mietin, kuinka rukoukset eivät ehkä koskaan vanhene. Ihmisen elämä on saman laista vuosisadoista toiseen niin kuin Isä meidän rukous. Mutta tämä olikin 2000 vuotta tuoreempi. 

Olin menossa pitämään Tiinan kanssa ArkiYstävä koulutusta, enkä malttanut olla käyttämättä löytämääni kohtaa siellä.  Varsinkin rukouksen selitysosaa, jossa ihmistä verrataan taloon ja kuinka meitä opastetaan mitä voimme nähdä sisällä talossa, ja mitä meiltä jää näkemättä, minne pääsemme kulkemaan ja minne emme.  ”Rakkaus varoo tunkeutumasta ja repimästä verhoja väkisin sivuun. Se estää arvostelemasta toisen taloa ja tuulettamasta sen pölyjä muiden silmille. Ikävöikää ja tarvitkaa toisianne, rakkaus sanoo. Se on ainoa ovi toisen taloon.” Tuo rukouksen selitys pitäisi olla taltioituna muistiin aina kohdatessa toisen ihmisen. Muistaakseni tämä teksti oli Kaisa Raittilan kirjoittamaa (anteeksi pyyntö jos muistan väärin).

Rukoushelmet itsessään ovat Martin Lönnebon kehittämät yhdistämällä vuosisadan perinteen ja tämän päivän. Helmet ovat erivärisiä ja jokaisella helmellä on oma merkitys ja rukous selityksineen. Niiden avulla on mukavaa mietiskellä,  meditoida tai olla vain. (Voit tutustua helmiin netissä tarkemmin.) Viimevuonna tai edellisenä ovat helmet saaneet uuden helmen joukkoonsa. Vihreän, luomakunnan, luonnon helmen. Luonnolle omistettu helmi on tänä päivänä hyvin tärkeän kun puhumme luonnon hyvinvoinnista. Luonto on yhtä kuin me tai päinvastoin, ja ansaitsee myös oman rukouksen.  Minua koskettaa se erityisesti, sillä luonto ja metsät ovat minulle paikka, jossa olen hyvinkin lähellä Jumalaa. Vihreä väri on myös diakonian väri. Ehkä se voi olla muistuttamassa helmiketjussa myös toisten auttamisesta. 

Pääsin helmeilemään rukouksia yhdessä diakonian vapaaehtoisten kanssa. Helmien pujottaminen kävi samoin kuin rippikoululaisten kanssa. Hieman jännittävää, mystistä ja samalla kiehtovaa. Jokunen helmi hyppi iloisesti  karkuun pujottelijan sormista.  Se pomppi lattialla ja odotti, että tekijä ottaisin sen kiinni. Aivan kuin kutsuen ottamaan helmen omakseen. 

Jokainen helmi jolla on nimi ja merkitys, sai uuden rukouksen helmeilijän pujottaessa niitä. Ei vain sitä, jonka Martin Lönnebo oli antanut vaan myös jokaisen tekijän oman rukouksen. 

Jälleen iloisen ja lämminhenkisen työpäivän kokemukset takanani saavuin kotiin ja posti oli tuonut minulle uuden rukoushelmikirjan vanhan tilalle.  Siinä myös vihreän helmen merkitys: Rukous, unelmat, odotus ja toivo.  Kehotus katsoa vihreää helmeä, iloita lahjoista joita maa äiti on antanut. Ja kehotus, älä petä häntä, älä anna hänen joutua ryövärien käsiin. Suojellaan luontoa. 

Taiteesta terapiaa

Olin kutsuttuna Marttoihin ja tuomiseksi he toivoivat minulta taide-pläjäytystä. Ja mikä etten olisi vienyt sitä sinne. En tarkoita valmista taidetta, vaan auttaa tekemään sitä itseään. Innostun aina, kun saan ojentaa pienen tuulahduksen taiteen terapeuttisesta voimaantumisesta tai taiteen tekemisen tuomaa iloa. Meillä oli yhden päivän virkistysmatka omaan itsensä kuuntelemiseen, kevyesti taiteillen ja sanoja hapuillen. Teimme mielikuvamatkan sisälle kukkasipulien maailmaan. Posket punaisina Martat antoivat värien kulkea paperillaan. Valkoinen sai väriä ylleen ja hetkessä ympärillämme oli iloinen puutarha. Lahjaksi saadut sanat muodostuivat tarinoiksi ja runoiksi, joita oli mukava kuunnella teoksia katsellessa. Päivä päättyi iloon  ja oli hyvä mieli lähteä jokaisen meistä kotiin. Nämä ovat parhaita hetkiä, mitä tässä työssä voin kokea, saada kohtaamani ihmiset hymyilemään elämälleen.

Taiteen tekemisestä voi saada itselleen ystävän. Taide voi olla yhtä hyvin maalaamista, kirjoittamista, musisointia, tanssimista, muovailemista kuin laulamista. Yhtä kaikki, jokaisesta tulee hyvä mieli ja jokaista voi käyttää mielentilan nostamiseen. Ennen kaikkea taltuttamaan hetkeksi yksinäisyyden tunnetta, joka kaikertaa jossakin syvällä sielussa. Voimme hukuttaa murheet, huolet kuin myös löytää omat voimavarat näistä taiteen eri muodoista. Voimme sisällyttää niihin myös hiljaiset rukouksemme. Rukous voi olla siveltimen jättämää herkkää jälkeä siinä kuin laulamamme virsikin.    

Luin vasta Sirkka Kivelän kolumnin Superin lehdestä (1.2.2019), jossa hän kirjoitti yksinäisyyden kokemisesta. Varsinkin hänen viimeinen kappaleensa oli osuvaa. Siinä hän viittasi iäkkäiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden haastatteluihin, millä tavoin he estävät yksinäisyyden tunteen valtaamasta mieltä.  Sirkka kirjoitti taiteilijoiden seikkailevan maalatessaan ja kirjoittaessaan mielikuvituksissa kuvaustensa kohteina olevien hahmojen kanssa. Minä allekirjoitan tämän kokemuksen myös heidän kanssaan, jotka eivät ole taiteilijoita itseni mukaan lukien, mutta jotka saavat mahdollisuuden tehdä omaa taidettaan, kirjoittaa kertoen omista kuvien hahmoista tarinoita. Saan nähdä sitä joka kerran, kun olen ohjaamassa erilaisia ryhmiä taiteen parissa. 

Muisteleminen ja muistoista kertominen on tärkeää. Ilahdun joka kerran kun kuulen kurssitovereitani ja heidän terapeuttisista ryhmistään. Esimerkkinä heistä Milja (Utunen) on ystäviensä kanssa pitänyt "Muistomuokkaamoa" Espoon kirjastoissa, jossa omista vanhoista valokuvista on tehty omaa tarinaa liittämällä niitä yhdeksi taideteokseksi.  Tiinaa (Butter) ja Marjattaa (Hiltunen), jotka ovat tieten lähteneet viemään taidetta esimerkiksi muistisairaille ja heidän omaisilleen laitoksiin.  He käyttävät nimeä ryhmästään Tatamur.  Muistisairaat ja heidän omaiset/läheiset ovat saaneet mahdollisuuden vuorovaikutuksen rikastamiseen ja ilon tuottamiseen, näin ollen yksinäisyyden  ja eristyneisyyden tunteen katkeamiseen. Taiteen avulla on voitu myös rakentaa siltaa omaisen ja muistisairaan välille. Jopa vanhus, joka on lähes unohtanut puhumisen, on saanut sanat suuhunsa muistellessaan jotain, minkä väri ja kuvio on paperilla muistoista herättänyt. 

Ei tarvitse olla siis ammattitaiteilija ottaakseen pensselin käteen tai vaikka sormin antaa värien kulkea paperilla ristiin rastiin. Antaa sattuman varaisesti värien luoda kuvioita, jotka alkavat kertomaan omaa kiehtovaa tarinaansa. Tarinoita, jotka heräävät jostakin sisältämme ja ovat siinä esillä edessämme. Jollakin kuvat voivat herättää leikin, joka laittaa kirjaimet iloiseksi juoksijaksi paperilla. Ja tarinat pääsevät syntymään. Koskaan ei ole liian myöhäistä jos vain annat itsellesi tilaisuuden ja ajan leikille josta tulee totista totta. 

Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. 

(Laul.l.2:12)

Tahdon muistuttaa sinua

Tahdon muistuttaa sinua yhdestä asiasta

Muista, että olet arvokas jollekin sellaiselle, joka ei koskaan tee sinulle vääryyttä. Sellaiselle, joka ei koskaan hylkää sinua.

Olet arvokas Jumalalle

 

Oletko joskus unohtanut,

että sinulla on arvokkaita taitoja?

Unohtanut

kuinka olet tehnyt oikeita ja hyviä päätöksiä?

Katsonut itseäsi peilistä ja todennut: ryppy tuossa, näppylä tuossa. Suupieleni ovat taas alapäin…

 

Tahdon muistuttaa sinua siitä,

että sinä olet kaunis.

Kaunis sellaisella tavalla, joka ei muutu, vaikka iho roikkuisi

vaikka olisi saanut kolhuja kehoon ja mieleen

 

Olet kaunis sisältä,

ihmisenä

Luojan luomana

 

Aina joskus itsensä rakastaminen on hankalaa,

rakkaus itseä kohtaan voi horjua.

Toisen ihmisen rakkaus voi auttaa,

mutta sekään ei ole aina pysyvää.

 

On kuitenkin olemassa suurempi rakkaus

ihmistä isompi

käsityskykyämme laajempi

 

Jumala rakastaa juuri sinua

sinua

 

Se on suurempaa ja varmempaa kuin oma epäusko, voimattomuus tai pelko

 

Jumala rakastaa sinua

 

Eikä sinun tarvitse tehdä sen eteen mitään,

mutta voit ottaa Jumalasta mallia

katsoa itseäsi hyväksyvästi

armollisesti

 

Kuiskata itsellesi:

rakastan sinua

 

Olet sen arvoinen

 

 

 

-Nuu

Vuoroin vieraissa käydään

Vuoroin vieraissa käydään

Lapsena kulkiessani vaarin kanssa kaupungilla oli vaarilla aina tapana tervehtiä joitakin vastaan tulijoita hattuaan nostaen ja hieman päätään kumartaen. Minäkin niiaa niksautin, jos tuttavan katse kääntyi vaarin kupeelle alaspäin. Silloin kun hän pysähtyi juttelemaan ihmisten kanssa, olin malttamaton ja toivoin, että matkamme jatkuisi pian. Jatkuihan se seuraavaan kadun kulmaan jossa taas oli joku tuttava, jolle tervehdittiin hattua nostaen. Muistan joka kerran vaarin hattua nostaessaan toivoneeni, että tervehdys olisi vain pikainen, eikä siihen jäädä vaihtamaan kuulumisia ja matka jatkuisi nopeasti.

Kulkiessani tänä päivänä Leppävaaran kaduilla saan ilokseni kohdata ihmisiä, joita olen vuosien aikana oppinut tuntemaan. Joko nyökkään tai jään juttelemaan muutaman asian, riippuen kuka minut pysäyttää. Historia toistaa itseään, tai tavat ovat pysyneet ennallaan. Toki voisin kävellä ohitse huomaamatta, mutta se tuntuisi itsessäni vieraalta ja kylmältä.  Toimin siis kuten rakas vaarini aikanaan.

Tässä eräänä päivä eräs herttainen herrasmies pysäytti minut iloisesti tervehtien. Hän oli ArkiYstäviämme vuosien takaa. ArkiYstävä-toiminta jäi häneltä, kun hän muutti vaimonsa kanssa jonnekin keskelle Suomeen pienempiin ympyröihin. Muistan hänen minulle aikanaan kirjoittaneen postia, että hän istuu nyt kauniin järvimaiseman edessä ja opettelee elämään rauhallisimmissa maisemissa.  Mieleeni nousee edelleenkin se pieni kateuden pistos,  kun ajattelin sitä kaunista Suomi maisemaa, mikä hänen eteensä ehkä avartui.  Nyt hän kertoi, että oli muuttanut takaisin tänne kaupunkiin. Kuinka siellä  oli vaikea luoda sosiaalisia suhteita, kun paikkakunta oli pieni ja varautunut uudisasukkaisiin. Olin hämmästynyt, sillä muistin tämän mukavan ihmisen olevan hyvinkin sosiaalinen ja olihan hän sitä vieläkin. Ainakin se pieni

 kateus karisi siihen Sellon edustalle olevalle pysäkille. 

Tätä uutista  kuunnellessani ajattelin niitä vanhuksia, joita ruuhkavuosissa elävät aikuiset lapset tuovat kotiseudulta tänne pääkaupunkiseudulle. He ajattelevat, että kun vanhus on tuossa lähempänä, on helpompi käydä katsomassa häntä. Ajatus on kaunis.  Vanhuksen  koti puretaan, koti, joka ehkä on ollut jo lapsuudesta asti, tai ainakin siitä asti kun joskus avioiduttiin. Siellä on kasvatettu lapset, tavattu ystäviä ja eletty niin suruissa kuin ilon maisemissa. Kaikki kylässä on tuttuja, harrastukset ja ystävät. Hautuumaakin, jolla voi käyskennellä jokaisen kirkossa käynnin jälkeen ja muistella edesmenneitä ystäviä. 

Ystävät kylällä hyvästellään ja rakkaista tavaroista luovutaan ja muutetaan isojen kerrostalojen keskelle. Kerrostalon asukkaat ovat vieraita. Hyvä jos tervehtivät ovella, aina ei sitäkään. Palvelut ovat keskitettyinä suuriin ostoskeskuksiin, joissa joutuu kävelemään pitkät matkat saadakseen toimitettua asian.  Terveyskeskus on ties missä ja apteekkiakin saa etsiä. Ihmisiin on vaikea saada kontaktia.   ”Kyllähän täällä juttelee joidenkin ihmisten kanssa, mutta ei täällä sellaista sydänystävää” sanoi minulle eräs suloinen vanhus eräällä kotikäynnillä.  

Joillekin aktiivisille ja hyvä kuntoisille ikäihmisille muutto voi onnistua kun hänen kotiuttamisestaan pidetään huolta. Voi hyvinkin löytyä uusia harrastuksia ja ehkä se ystäväkin. Mutta on heitäkin, jotka sanovat, että ”enemmän kävivät kun asuin siellä maalla. Tulivat kesäsin ja olivat parikin viikkoa. Nyt hädin tuskin soittavat. Tekevät töitä myöhään, opiskelevat, matkustavat, aina on kiire. Ei täällä ketään näy” Samaan hengen vetoon vanhus kertoo ikävöivänsä kotitaloaan, naapureita kylällä, seurakuntayhteyttä jne. 

Ikäihmisillä täytyy olla myös  mahdollisuuden kokeilla kaupungissa asumista ja mahdollisuus palata sijoilleen, jos täällä ei elämä olekaan sellaista, kuin heidän lapset sen hänelle unelmissaan maalasivat.  Hätiköityjä päätöksiä ei kannata muuton suhteen tehdä. Varsinkin, jos  on juuri jäänyt leskeksi. Ei pidä repiä heitä juuriltaan, elleivät ole siihen itse valmiita. On iso asia menettää puoliso, mutta jos vielä siihen lisää vastentahtoisesti luopumaan kodista, ystävistä ja yhteisöstä, se tuntuu jo julmalta. Varsinkin, jos ei ole aikaa auttaa vanhusta sopeutumaan uuteen ympäristöön, auttaa häntä löytämään uuden tavan elää omaa uutta elämää. Aikaa tulee varata vuosia, ei vain muutamaa kuukautta.  Painotan vielä, en halua syyllistää tässä ketään, vaan saada ajattelemaan, että mikä ratkaisu kulloinkin on hyväksi.

ArkiYstävän kanssa keskustelun jälkeen lähdin leikkimään ajatuksella, että parasta muuttoa maaseudulle tai pienemmälle paikkakunnalle voisi olla, jos voisi muuttaa kavereiden kanssa yhdessä.  Olisi tietty ystävä-harrastusporukka, jotka haluaisivat vaihtelua kaupunkielämään. Haettaisiin yhdessä joltakin autioituvalta kauniilta paikkakunnalta omat asunnot pihoineen ja mitä kukin nyt sitten asumismuodoksi haluisikaan. Herätettäisiin kuoleva kylä eloon eikä tarvitsisi pelätä, hyväksyykö yhteisö, kun se jo osaksi omasta takaa tulee mukana. Ennemminkin rohkaistaan kyläläisiä tutustumaan  uuteen yhteisöön, harrastamaan uusia asioita ja vastaisesti kertomaan asioita paikkakunnasta ja sen historiasta mihin kaupunkisakki muutti. Samalla kylää voi rakentaa vanhenevalle porukalle toimivaksi ja turvalliseksi kyläksi harrastuksineen ja palveluineen.  Kylän raitilla kulkiessa olisi aina joku tuttu,  jolle voisi nostaa hattua tervehtien ja jäädä jutustelemaan päivän kuulumiset eikä tuntisi itseään ulkopuoliseksi.

Mutta ketkä rohkenisivat kokeilemaan asumisesta poissa kaupungin lähiöistä ystäviensä kanssa?  Millaisen ystäväporukan kanssa muuttaisit? Kenelle nostaisit hattua ja jäisit vaihtamaan kuulumisia? Olisikohan minusta tähän ja olisiko minulla sopivia ystäviä? Ehkä, jos he lähtisivät. 

Kuinka löytää ystävä?

 ”Ydinkysymys ei ole kuitenkaan se, mistä löytäisin parisuhteen, vaan mistä löytäisin kaveripiirin. Meitä on täällä varmasti muitakin, mutta me emme vain kohtaa.” Hannamari HS:n haastattelussa.

 

”Pitäiskö sun Noora järjestää pikatreffit vanhuksille?” Kysyi kollegani Harriet vuosi takaperin. Keskustelimme siitä, kuinka löytää keinoja ikääntyvien yksinäisyyteen ja mikä auttaisi heitä jotka yksinäisyydestä kärsivät. Kun iso osa kohtaamistani ikääntyvistä kertovat olevansa yksinäisiä, herää väkisinkin kysymys: miten ihmeessä saisin saatettua heidät yhteen? Ja miten lievittää sitä tuskallisinta yksinäisyyden tunnetta joka ei helpotu edes toisten ihmisten seurassa?

"Plimplom, treffit ovat päättyneet.
Seuraava treffikumppani odottaa!"

Siispä järjestin elämäni ensimmäiset speed datingit, -”syteen tai saveen” mentaliteetilla viime syksynä. Konseptissa ideana on käydä monilla ”treffeillä” lyhyen ajan sisällä. Treffit kestävät noin 5 minuuttia kerrallaan ja treffikierroksen jälkeen voi jättää omat yhteystietonsa kiinnostaville ihmisille. Järjestämissäni treffeissä ei ole ollut pääpaino uuden rakkaan löytämisessä, vaan ihan vain muihin tutustumisessa. Ihmisiä tuli paikalle toiveikkaana ja ihmetellen. Osa arasti vilkuillen ja osa reippaasti valmiina treffeille. Jollekin jännitys taisi olla liikaa ja he tyytyivät seuraamaan sivusta tai poistumaan kahvien jälkeen, mutta moni paikalle tullut uskalsi istuutua vastapäätä vierasta ihmistä ja kertoa itsestään. Oli ihanaa seurata sivusta, kun ihmiset vapautuivat, alkoivat puhua kovempaa ja jopa nauraa! Toisilleen vieraan ihmiset. Yhteystietojakin vaihdettiin ja ehkä joku löysi uuden kävelykaverin tai kahviseuraa. Toivon ainakin näin. Iso osa yksinäiseksi itsensä kokevista kaipaavat nimenomaan arkista kaveria jonka kanssa voi vaihtaa kuulumisia ja käydä vaikkapa jouluostoksilla joskus.

Koska tapahtuma oli mielestäni positiivinen kokemus, otimme toisen kierroksen viime perjantaina Karakappelissa. Oli koskettavaa kuulla ihmisten ajatuksia ja toiveita yksinäisyyden kokemuksista ja ilo nähdä, että niin moni uskalsi lähteä liikkeelle kotoa uppo-outoon tilanteeseen. Pikatreffit vilahtivat vauhdilla ja toivon pienten ystävyyden siementen lähtevät itämään.

Pulinaa pikatreffeillä

Sitten on sitä yksinäisyyttä, johon pikatreffit ja avoimet kahvilat eivät ole välttämättä avuksi. Kaikki eivät ole niin sosiaalisia, että lähtisivät kaveritreffeille ja yksinäisyydestä voi kärsiä vaikka ympärillä olisikin muita ihmisiä. Työtoverini Riitta on paitsi empaattinen myös fiksu tyyppi. Hän kehoitti etsimään ystävää itsestään. Silloin tuskallisin yksinäisyys joutuu painumaan taka-alalle, vaikka ei sitä täysin poistaisikaan. Minulla heräsi tästä ajatuksesta monta kysymystä. Miten sitten ollaan oman itsen paras ystävä? Jeesuskin kehoitti: ”Rakasta lähimmäistä, niin kuin itseäsi.” Entä jos itseään ei rakasta? Miten rakastaa itseään jos sitä ei osaa? Voinko olla ystävä itselleni jos en osaa rakastaa itseäni? Uskon, että monet meistä kantavat häpeän ja syyllisyyden taakkoja, jotka estävät meitä hyväksymästä -ja rakastamasta itseämme. Tässä tärppejä joita kannattaa mielestäni tavoitella, että pääsee lähemmäs itsensä rakastamista ja ystävyyttä. Neuvot ovat mielestäni vaikeita toteuttaa, mutta uskallan luvata että onnistuessaan palkinto on moninkertainen.

1. Hyväksy itsesi ja elämäsi. Hyväksy, että olet tehnyt elämässäsi virheitä ja ettet ole täydellinen. Sinun ei tarvitse, eikä kukaan voi olla. Vanhoihin häpeän ja syyllisyyden tunteisiin jääminen ei hyödytä ketään. Hyväksy myös se, ettei elämäntilanteesi välttämättä sisällä kaikkea sitä mitä haluaisit
2. Anna anteeksi. Anna anteeksi paitsi itsellesi, myös niille jotka ovat tehneet sinulle vääryyttä. Kantaessasi tuskaa sisälläsi, kärsit siitä itse eniten eikä se hyödytä ketään.
3. Pidä itsesi puolia. Olet Jumalalle rakas ja ansaitset tulla hyvin kohdelluksi myös itsesi vuoksi. Älä alistu toisten ihmisten laiminlyönneille tai ylläpidä ja alistu tilanteille joissa joudut jatkuvasti kohtaamaan kärsimystä. Jos voimasi ovat loppu etkä jaksa tehdä muutoksia yksin, hae apua ja tukea. Sitä on saatavilla monesta paikasta.
4. Tee asioita joista saat mielihyvää ja tee ratkaisuja jotka koet oikeaksi. Anna itsellesi näin mahdollisuus onnistumiseen, vaikka et aina kokisikaan suuria onnen tunteita.

Riitan bonus neuvo: Katso peiliin. Ryppyjenkin takana on se sama vanha tuttu naama. Jos sen löytäminen on kovin vaikeaa, katso silmiin. Hymyile ja toivota itsellesi hyvää huomenta.




On se Riitta ihana… 😊



Uskon järjestäväni vielä lisää treffejä, mutta haluan kokeilla varmasti muitakin keinoja ihmisten yhteensaattamiseen ja tuskallisen yksinäisyyden poistoon. Hullujakin ideoita saa siis ehdottaa. 😉

"Minä käännyn isän puoleen, ja hän antaa teille toisen puolustajan, joka on kanssanne ikuisesti. Tämä puolustaja on Totuuden Henki. Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä. Mutta te tunnette hänet, sillä hän pysyy luonanne ja on teissä."

Joh 14: 16-17

-Nuu 

ArkiYstävien kanssa pohdintaa vanhuuden hyvästä kodista

Menneellä viikolla istuimme ArkiYstävien kanssa samassa kahvipöydässä pohtimassa päivän kysymyksiä vanhuksista, vanhusten hoidosta ja asumisesta. Niin, tiedätkö keitä ovat ArkiYstävät? He ovat niitä ihania arjen enkeleitä jotka käyvät kotikäynneillä katsomassa itsensä yksinäiseksi tuntevia ihmisiä. Asioivat yhdessä vanhusten kanssa  kaupassa, ulkoilemassa tai käyvät kirkon tilaisuuksissa. Ovat suurena korvana ja ilona ihmisille. 

Heidän erikoisominaisuuksiin kuuluu suuri avara  sydän, kuulevat korvat ja empatian kyky. He osaavat katsoa maailmaa monelta kantilta, avarasti ja tartuttavat läsnäolijoihin iloista mieltä. Tällaisia ystäviä saan tavata kerran kuukaudessa kirkon katakombissa kahvikupin äärellä. Kahvihan on osa sosiaalisuutta nisupullan kanssa, joka herkistää puhe-elimet toimimaan.  Yhteisessä pöydässä kohdatessa vaihdamme kuulumisia ja purkaamme ajatuksiamme. Joskus nauramme silmät kyynelissä elämän hullunkurisille asioille, tai oivallamme uusia asioita toisen kertoessa kokemuksistaan. Jos puhumme lähimäisistä, emme käytä nimiä emmekä juoruile, yritämme vain etsiä asioita, joilla tuottaisimme iloa heille, joita käymme katsomassa. 

Menneellä viikolla meillä oli vakavat aiheet keskustelussamme. Keskustelun täytti sekä omat kokemukset elämässämme, televisiosta ja radiosta kuullut, kuin luetut tarinat. Jokaisen meidän sydäntä särki kaltoin kohtelut, jotka tulivat siinä keskustellessamme ilmi.  Miten on mahdollista, että jo 1980-luvun lopussa olevat ongelmat jatkuvat yhä?! Olimme ymmällä. Mitä pidemmälle keskustelumme kävi, sitä ahdistavammalta tuntui oma vanheneminen.  Joudunko itse joskus unohdetuksi muistamattomana sängynpohjalle? Jossain vaiheessa katkaisin keskustelun ja pyysin, että lähtisimme epäkohtien sijasta pohtimaan millainen on hyvä paikka tai koti jossa vanheta. 

Pohdinnassamme oli seniorivuokratalot ja palvelutalot, millaista niissä olisi asua. Mietimme, miksi vuokran päälle pitää maksaa vielä pakollinen hoitomaksu, vaikka ei hoitoa tarvitsisikaan. Monella eläkkeet ovat niin pieniä, että ei kaikilla ole varaa maksaa tyhjästä, palvelusta, jota ei käytä. Samaan hengenvetoon ihmettelimme parin minuutin käyntiä josta veloitetaan 25 €, vaikka sopimuksissa lukee puolen tunnin käyntihinnaksi 25 €.  Laskin, että samassa talossa työntekijän 5 minuutin käynneillä saadaan taloon rahaa 300 € tunnissa, kun hän käyttää koko tunnin lyhyisiin käynteihin, kuten wc paperin vaihto, lääkkeiden tuominen tms..  Aikamoinen tuntikorvaus! Eikä se mene pienipalkkaiselle hoitajalle, vaan johonkin palvelun tuottajan pohjattomaan kassaan! Näin ainakin palvelutaloissa. Seniorien vuokrataloista en osaa sanoa muuta kuin kuultua. KELA ei tuonut vanhuksille mitään helpotusta lääkekuluihin. Ennen sosiaalitoimi antoi maksusitoumuksen, kun oli plusmiinustulot, nyt hakeminen on vaikeaa, eikä aina saa toivomaansa. Huoli pärjäämisestä on vanhuksilla jokapäiväistä. Huoli kodissa, jossa pitäisi saada elää  turvallisesti rauhallisia vanhuuden päiviä.

Niin, että millainen koti olisi paras vaihtoehto? Voisiko olla mahdollista että rakennettaisiin ihan tavallisia vuokra-asuntoja senioreille, jossa olisi yhteisiä tiloja, yhteisiin yhdessäolo hetkiin. Missä asukkaiden yhteisöllisyyden tunne voisi kasvaa tutustumalla muihin asukkaisiin.  Kun kaipaisi seuraa, voisi tulla yhteiseen olohuoneeseen tai viihtyisälle piha-alueelle tapailemaan muita talon asukkaita ja jos haluaa olla itsekseen, sekin olisi ok. Kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen. Talossa voisi asua yksi henkilö tai perhe, joka vaikka vuokraa vastaan hoitaisi ”talonmiehen tehtäviä”. Sellainen talonmies joka olisi tietoinen mitä talossa tapahtuu, olisi turvana, vahvistaisi aktiivisuutta asukkaiden kesken ja saatavilla, kun hätä on suuri. Joka huomaisi myös hänet, jota ei ole vähään aikaa näkynyt ja kävisi kysymässä, mitä kuuluu. Vai jospa niitä onkin jo? Ja jos on, niin niitä on liian vähän tai niistä ei juuri puhuta.  

Seuraava toiveemme on kohtuulliset vuokrat asumiseen, että ei tarvitsisi ketkutella eläkkeellään kaurapuuron turvin. Parvekkeet tai yhteiset ulkotilat sellaiseksi, että voidaan kasvattaa tomaattia, kurkkua, salaatti ja mitä nyt pieni kasvimaa voi kasvattaa jokaisen iloksi, ainakin se punainen pelargonia.  Pihalle keinu ja kukka maa kaikkien iloksi.  Kodit rakennettaisiin niin, että niissä on turvallista asua loppuun asti, jos vain on mahdollista. Keittiöt, kylpyhuoneet toimiviksi huonosti liikkuvalla ja olisivat muunneltavissa sen mukaan, kuin on käyttäjälle parasta. Eikä liian ahtaita pieniä asuntoja rakennettaisi ollenkaan. Jokaisessa tulee olla tarpeeksi tilaa niin, että siellä voidaan kulkea rollaattorilla ja pyörätuolilla jos tarve vaatii.  Ulko-ovet olisivat sähköistettyjä niin, että apuvälineilläkin pääsee kulkemaan hisseistä puhumattakaan.  Jokaiseen tilaan olisi esteetön kulku, myös kellariin ja talon yhteiseen saunaan.

Entä ne kodit, jotka ovat tarkoitettu laitosasumiseen. Omat huoneet ja wc:eet ovat ehdottomat. Huoneet niin tilavat, että sieltä kotoa saa mukaansa sen rakkaan nojatuolin ja lipaston kuvineen. Mutta tämä on kaikki materiaa. Tämän ohitimme pian keskustelussa, koska pidimme niitä kaikista ”helpoimmin toteutettavina” ja itsestään selvyytenä.  Toivottavasti!

Siirryimme kaikista tärkeimpään aiheeseen,  kuinka kohdella vanhusta? Pitäisikö siitä tehdä ohjekirjat ja lakipykälät? Onko heikomman kohtelu unohtunut kokonaan? 

Perusasioita, ei sen kummallisempia kuten: Ruokailussa on eri asia saada kahvikuppi heitettynä pöydälle, kuin tarjoiltuna se niin, että vanhus tietää, että se on hänelle. ”Ole hyvä Saimi, tässä sinun kahvisi ja pullasi” sanoo iloinen hoitaja taputellen olkapäälle. Näin Saimin ei tarvitsisi ihmetellä, kenen kuppi se viereen viskattiin, oliko se hänelle vai vieressä istujalle. 

Entä ne ihanat muisteluhetket? Hienoa, että saamme työvoimaa muualta maailmasta, mutta kuinka voi nuori uusi maahanmuuttaja hoitaja muistella suomalaisen menneisyyttä, ellei ole itse syntynyt täällä ja kuullut niistä koulun historian tunneilla. Saati, jos ei osaa kieltä ollenkaan tai vain auttavasti ”hoonoo soomee”. Kuinka muistisairautta sairastava vanhus voi ymmärtää sen enempää häntä kuin hän vanhusta?  Ideoimme muistelun hetkiin "muistojenkirjaa", joka pitäisi olla jokaisella muistavalla ja muistinsa menettäneellä. Jossa kerrotaan otteita elämän historiasta kuvineen ja sitä lukiessa opittaisiin ymmärtämään vanhusta ja ottamaan hänet yksilöllisesti huomioon. Helpottaisihan se keskustelun avaustakin. ”Ai, sinä olet sieltä pohjoisesta, kerro millaista siellä oli viettää lapsuuden kesiä tai talvia. Kävitkö hiihtämässä vai kelkkamäessä”. 

Jokainen elämän tarina on arvokas, jokaisen pitäisi saada mahdollisuus kertoa tarinaansa, edes pieninä paloina. Vaikka kahvipöydässä muistellen.  Jokainen muistisairas on yksilö, Hannu, Bertta, Vieno ja Kalle.  Jokainen heistä tarvitsee kiireettömiä ihmisiä ympärilleen. Aktiviteettia silloin kun on sen aika ja viimeisiin päiviin lämmin käsi pitämään huolta ennen kuin taivaan koti kutsuu.

Pirkko kiteytti keskustelumme lopussa viisaaseen ajatusmalliin. Jokainen talo, jossa vanhus asuu, pitää aloittaa lattian rakentaminen ja pohjustaminen vankalle maalle, eli kunnioituksen päälle. Talon kattona toimii turvallisuus. Seinissä luottamus, huomioon ottaminen, auttaminen, kuunteleminen, kohtaaminen, iloa olla jokaisella, niin vanhuksella kuin työntekijällä jne. Ikkuna joka olisi valoa tulvillaan, on paikka lähimmäisen rakkaudelle.  

Itse tähän vielä lisäisin, että kellarista turvalliset portaat muistoihin, joissa voi viivähtää kertoen jollekin.  Pikkuisen pihan , jossa kuulee linnun laulun, voi haistaa havupuiden tuoksun, tuntea vienon suvituulen ja maistella ahomansikoita tai metsän mustikoita. Iso parveke jossa voisi katsella ulos kaukaisuuteen kohdaten oman hengellisen elämän sellaisena, kuin se on tuottanut turvaa, toivoa ja iloa. Tätä sanomaa viekäämme eteenpäin ajatuksella, missä itse haluaisit olla, kun ikä alkaa painamaan etkä enää yksin selviä.

Ylpeyden aihetta

Kirjoitteleminen on ollut hieman vähäisempää, kun to do -lista on kerännyt monta riviä tehtäviä asioita ja kalenterikin pullistelee aina välillä työtä ja touhua. Nyt tekee kuitenkin mieli kirjoittaa, vaikkakin ihan nopeasti ennen päivä hulinoita. Tänään meillä on juhlaa, kun kirkko täyttyy yhteissyntymäpäivä -vieraista.


Haluan nimittäin kertoa teille, että olen älyttömän ylpeä ihmisistä jotka ovat hakeneet itselleen apua!
Kyllä tämän diakonin sydän aina herkistyy, kun vastaa puhelimeen ja varovainen ääni kertoo tarvitsevansa apua. "En mä nyt tiedä ootko sä oikea henkilö tai pystytkö edes auttamaan, mutta..."


Meinasin viime viikolla taputtaa itseäni ja toista ihmistä selkään ensimmäisen tapaamisen jälkeen kun asiat menivät niin hyvin! Tämä kyseinen ihminen, sanotaan nyt vaikka Irma-Jupiter, tuli vastaanotolle jännittyneenä ja huolissaan. Tämä pärjäävä nuori ihminen oli vaikka kuinka pitkään sinnitellyt yksin ongelmineen kunnes oli rohkaistunut hakemaan apua ongelmiinsa. Kynnys ottaa yhteyttä diakoniaan oli varmasti todella korkea, mutta hän teki sen silti. Eipä me ihmeisiin valitettavasti pystytty yhdellä istumalla, mutta minulle jäi olo että valon määrä tunnelissa ehkä hieman kasvoi. Työtä hänellä vielä on edessään, mutta toivon todella Irma-Jupiterille kaikkea hyvää, jotta elämän mutkat suoristuisivat!


Olen myös joka kerta älyttömän ylpeä ihmisistä, jotka uskaltavat tehdä muutoksia elämässään niitä tarvitessaan. Edes ihan pieniä. Tässä työssä näkee ihmisiä näännyksissä eri syistä. Nostetaan  nyt esimerkiksi ihmissuhteet: meille kaikille tärkeä asia ja ongelmien ilmetessä hyvin mutkikasta. Harvoin ihmissuhdeongelmat ovat kovin mustavalkoisia. Muutosten tekeminen näissä tilanteissa on usein haastavaa, varsinkin mitä pidemmästä suhteesta on kyse. Kyllä olin äsken iloinen, kun töihin tullessani kuulin yhden ihmisen rohkaistuneen tekemään päätöksiä oman hyvinvointinsa vuoksi, puolison sijaan.


Ihmiset, auttakaa ja rohkaiskaa lähimmäisiämme! Älkääkä vähätelkö pienten askelten merkitystä. Ne ensimmäiset ovat aina vaikeita, vaikka olisivat kuinka pieniä.




Nuu

Juhlaviikko

Aika kuluu kuin siivillä sanotaan, ja sen huomaa silloin kun omassa iässä siirrytään toiselle vuosikymmenelle. Jotkut sanovat sitä kriisin ajaksi. Onko se sitä, kysyin itseltäni kun heräsin uuteen vuosikymmeneen? Ja mikä tekee siitä kriisin jos se sitä on? Ehkä juuri siltä vanheneminen itsessään tuntuu, kun huomaa lastensa varttuneen ja solmineen parisuhteen. Kun huomaa neljännen sukupolven tulleen sukuun ja vieläpä omalle 10-vuotta nuoremmalle siskolle. Sen huomaa, kun työtoverit alkavat olla oman lastensa ikäisiä tai sitä nuorempia. Kyllä se pysäyttää ja panee ihmettelemään, mihin se aika kulkee niin nopeasti. Vasta olin teini ja toivoin että, olisin pian aikuinen ja saisin kaikki aikuisen oikeudet itselleni. Niin kuin jokainen teini-ikäinen samalla tietämättään, mitä muuta tulee kuin oikeudet. Ne kaikki velvollisuudet ja huolet, jotka ovat välillä niin painavat, että selkäkin painuu kumaraan.  

Herättyäni juhla-aamuna menin peilin eteen mielessäni se pikkutyttö, joka minussa sisälläni yhä elää. Halusin toivottaa hänellekin hyvää syntymäpäivää. Yritin etsiä peilistä häntä, mutta minua katsoivatkin vanhenevan naisen kasvot. Ryppyjä silmäkulmissa, yläluomet painuneena ja juonteita suun pielessä.  En tuntenut kuvajaistani.  Olisin voinut vannoa, että peilikuvani oli vaihdettu johonkin toiseen. Ainoastaan kun katsoin tarkkaan silmiäni unohtaen kaiken muun, sain havaita saman hassun pikkutytön katseen sieltä minulle hymyilevän. Sen saman, joka on kulkenut kanssani kaikki nämä vuodet jossakin sydänalassani. ”Hyvää huomenta ja hyvää syntymäpäivää” toivotin hänelle. Vielä siellä peilikuvan silmissä näkyi hymy vastauksena ja laulun rallatus pääsi ilmoille. En ole hukannut häntä mihinkään. Rallatukseni lähti iloisesta oman juhlani odotuksesta. Kaikista rakkaistani, jotka siivittivät juhlapäivääni. Moni on muistanut minua, myös ihmiset, joilta en edes osannut odottaa muistamista. Olen kaikesta kiitollinen ja se antaa iloa jatkaa elämää eteenpäinkin. En ole yksin.

Tänään kävin tervehtimässä vanhusta, joka myös on vasta viettänyt syntymäpäiviään.  Hän oli minua reilut kolmekymmentä vuotta vanhempi.  Sama iloinen lapsenomainen katse  hänenkin silmiinsä syttyi, kun puhuimme syntymäpäivän juhlasta. Siitä keitä siellä oli ollut mukana ja ketkä olivat muistaneet häntä kortilla tai Facebokissa. Kortteja olikin kertynyt suurimäärä vitriinin reunalle toinen toistaan kauniimpia. Hän pohti,  kuinka onnellisessa asemassa hän olikaan, kun oli vielä niin paljon ihmisiä, jotka jakoivat juhlaa hänen kanssaan. 

Sitten oli se toinen vanhus, jolla myös oli elämää paljon takana. Hänen juhlaansa saapui vapaaehtoistoiminnassa oleva ArkiYstävä, kodinhoitaja ja minä. Oli hänelläkin kortti piirongin päällä. Sen oli lähettänyt seurakunta, jossa oli kutsu yhteisille syntymäpäiväkutsuille. Kortin seuraksi tuli meidän antamamme kortit. Myös tämän vanhuksen silmiin syttyi jostakin syvältä sisimmästä vesselin hymy, kun häntä oli muistettu. Yhdessä istuimme kahvipöytään, jossa oli tarjolla lohileipiä, mansikkakakkua ja vielä lasit viiniä. Tällä käynnillä viivyin ehkä pisimpään kotikäynneistä, tavallisuudesta poiketen. Oli ilo olla kuulemassa hänen muistojaan ja ihmettelyitään tästä päivästä ja menneistä. Oli ilo olla jakamassa hänen juhlapäiväänsä. Se oli tärkeä myös hänelle. Ei hänkään puhunut vanhenemisen kriisistä, vaan iloitsi vieraista ja mahdollisuudesta saada juhlia itseään jonkun kanssa. Samalla hänestä huokui elämän viisaus, jota pitkä elämänmatka oli hänelle tarjonnut.

Juhla viikkoni huipentui Espoon piispan vihkimismessuun. Siellä olin avustamassa ehtoollisen jakamisessa. Messua oli toteuttamassa lukuisa määrä ihmisiä. Kuorot, kanttorit, orkesteri, suntiot, papit, diakonit ja vaikka kuinka paljon muuta tuomiokapitulin henkilökuntaa, joista en kaikista edes tiennyt, keitä he olivat. Niin ja piispoja, arkkipiispaa unohtamattakaan. Messua harjoiteltiin lauantaina, jossa jokainen sai varmistuksen omasta tehtävästään kirkossa pidettävässä juhlassa. Päivä muodostui varmasti yhtä meille avustajille, kuin piispallemme Kaisamarille juhlapäiväksi. Kirkon alttari oli koristeltu näyttävin kukka-asetelmin, kynttilät loistivat lämpimänä. Koko kirkko oli kirkas ja valoisa lukuisten televisioitavien lamppujen loisteesta. Messu oli kaunis ja piispamme oli kaunis. Hän hymyili silmät sädehtien, kun hymyyn sai tilaisuuden. Minä uskon nähneeni myös hänen silmissään sen pikkutytön hymyn. Odotuksen, jännityksen ja kiitollisuuden lukuisista ystävistä ja työtovereista, jotka olivat täyttäneet kirkon jakaen hänen vihkijuhlaansa. Juhlan tuntu tarttui varmasti meihin jokaiseen. 

Monen laisia juhlia on tullut kohdalleni pienen ajan sisällä. Ehkä se kriisi tuleekin siitä, jos kokee sisäistä yksinäisyyttä ja on kadottanut sen pienen ihmisen sieltä sisältään. Jos yrittää asettaa itsensä johonkin vanhenemisen muotin sisään. Esittää vakavaa vanhaa aikuista ja unohtaa kuka oikeastaan on. Toivottavasti näin ei kävisi koskaan kohdalleni sen kummemmin kuin kenenkään muunkaan kohdalle. Kaikille meille toivon, että saisimme pitää sen lapsen sydämessämme.  

Minulle laulettiin tämä toivotus laulu, jonka haluaisin laulaa myös sinulle, oli sinulla sitten syntymäpäivä, nimipäivä tai vain ihan tavallinen päivä.

Tahtoisin toivoa sinulle jotakin oikein hyvää,
enkelin siipien havinaa ja iloa onnea syvää.

Tahtoisin toivoa sinulle mitä en itse voi antaa,
saakoon rakkaus Jumalan sinua sylissäin kantaa.