Menneellä viikolla istuimme ArkiYstävien kanssa samassa kahvipöydässä pohtimassa päivän kysymyksiä vanhuksista, vanhusten hoidosta ja asumisesta. Niin, tiedätkö keitä ovat ArkiYstävät? He ovat niitä ihania arjen enkeleitä jotka käyvät kotikäynneillä katsomassa itsensä yksinäiseksi tuntevia ihmisiä. Asioivat yhdessä vanhusten kanssa kaupassa, ulkoilemassa tai käyvät kirkon tilaisuuksissa. Ovat suurena korvana ja ilona ihmisille.
Heidän erikoisominaisuuksiin kuuluu suuri avara sydän, kuulevat korvat ja empatian kyky. He osaavat katsoa maailmaa monelta kantilta, avarasti ja tartuttavat läsnäolijoihin iloista mieltä. Tällaisia ystäviä saan tavata kerran kuukaudessa kirkon katakombissa kahvikupin äärellä. Kahvihan on osa sosiaalisuutta nisupullan kanssa, joka herkistää puhe-elimet toimimaan. Yhteisessä pöydässä kohdatessa vaihdamme kuulumisia ja purkaamme ajatuksiamme. Joskus nauramme silmät kyynelissä elämän hullunkurisille asioille, tai oivallamme uusia asioita toisen kertoessa kokemuksistaan. Jos puhumme lähimäisistä, emme käytä nimiä emmekä juoruile, yritämme vain etsiä asioita, joilla tuottaisimme iloa heille, joita käymme katsomassa.
Menneellä viikolla meillä oli vakavat aiheet keskustelussamme. Keskustelun täytti sekä omat kokemukset elämässämme, televisiosta ja radiosta kuullut, kuin luetut tarinat. Jokaisen meidän sydäntä särki kaltoin kohtelut, jotka tulivat siinä keskustellessamme ilmi. Miten on mahdollista, että jo 1980-luvun lopussa olevat ongelmat jatkuvat yhä?! Olimme ymmällä. Mitä pidemmälle keskustelumme kävi, sitä ahdistavammalta tuntui oma vanheneminen. Joudunko itse joskus unohdetuksi muistamattomana sängynpohjalle? Jossain vaiheessa katkaisin keskustelun ja pyysin, että lähtisimme epäkohtien sijasta pohtimaan millainen on hyvä paikka tai koti jossa vanheta.
Pohdinnassamme oli seniorivuokratalot ja palvelutalot, millaista niissä olisi asua. Mietimme, miksi vuokran päälle pitää maksaa vielä pakollinen hoitomaksu, vaikka ei hoitoa tarvitsisikaan. Monella eläkkeet ovat niin pieniä, että ei kaikilla ole varaa maksaa tyhjästä, palvelusta, jota ei käytä. Samaan hengenvetoon ihmettelimme parin minuutin käyntiä josta veloitetaan 25 €, vaikka sopimuksissa lukee puolen tunnin käyntihinnaksi 25 €. Laskin, että samassa talossa työntekijän 5 minuutin käynneillä saadaan taloon rahaa 300 € tunnissa, kun hän käyttää koko tunnin lyhyisiin käynteihin, kuten wc paperin vaihto, lääkkeiden tuominen tms.. Aikamoinen tuntikorvaus! Eikä se mene pienipalkkaiselle hoitajalle, vaan johonkin palvelun tuottajan pohjattomaan kassaan! Näin ainakin palvelutaloissa. Seniorien vuokrataloista en osaa sanoa muuta kuin kuultua. KELA ei tuonut vanhuksille mitään helpotusta lääkekuluihin. Ennen sosiaalitoimi antoi maksusitoumuksen, kun oli plusmiinustulot, nyt hakeminen on vaikeaa, eikä aina saa toivomaansa. Huoli pärjäämisestä on vanhuksilla jokapäiväistä. Huoli kodissa, jossa pitäisi saada elää turvallisesti rauhallisia vanhuuden päiviä.
Niin, että millainen koti olisi paras vaihtoehto? Voisiko olla mahdollista että rakennettaisiin ihan tavallisia vuokra-asuntoja senioreille, jossa olisi yhteisiä tiloja, yhteisiin yhdessäolo hetkiin. Missä asukkaiden yhteisöllisyyden tunne voisi kasvaa tutustumalla muihin asukkaisiin. Kun kaipaisi seuraa, voisi tulla yhteiseen olohuoneeseen tai viihtyisälle piha-alueelle tapailemaan muita talon asukkaita ja jos haluaa olla itsekseen, sekin olisi ok. Kaikki perustuisi vapaaehtoisuuteen. Talossa voisi asua yksi henkilö tai perhe, joka vaikka vuokraa vastaan hoitaisi ”talonmiehen tehtäviä”. Sellainen talonmies joka olisi tietoinen mitä talossa tapahtuu, olisi turvana, vahvistaisi aktiivisuutta asukkaiden kesken ja saatavilla, kun hätä on suuri. Joka huomaisi myös hänet, jota ei ole vähään aikaa näkynyt ja kävisi kysymässä, mitä kuuluu. Vai jospa niitä onkin jo? Ja jos on, niin niitä on liian vähän tai niistä ei juuri puhuta.
Seuraava toiveemme on kohtuulliset vuokrat asumiseen, että ei tarvitsisi ketkutella eläkkeellään kaurapuuron turvin. Parvekkeet tai yhteiset ulkotilat sellaiseksi, että voidaan kasvattaa tomaattia, kurkkua, salaatti ja mitä nyt pieni kasvimaa voi kasvattaa jokaisen iloksi, ainakin se punainen pelargonia. Pihalle keinu ja kukka maa kaikkien iloksi. Kodit rakennettaisiin niin, että niissä on turvallista asua loppuun asti, jos vain on mahdollista. Keittiöt, kylpyhuoneet toimiviksi huonosti liikkuvalla ja olisivat muunneltavissa sen mukaan, kuin on käyttäjälle parasta. Eikä liian ahtaita pieniä asuntoja rakennettaisi ollenkaan. Jokaisessa tulee olla tarpeeksi tilaa niin, että siellä voidaan kulkea rollaattorilla ja pyörätuolilla jos tarve vaatii. Ulko-ovet olisivat sähköistettyjä niin, että apuvälineilläkin pääsee kulkemaan hisseistä puhumattakaan. Jokaiseen tilaan olisi esteetön kulku, myös kellariin ja talon yhteiseen saunaan.
Entä ne kodit, jotka ovat tarkoitettu laitosasumiseen. Omat huoneet ja wc:eet ovat ehdottomat. Huoneet niin tilavat, että sieltä kotoa saa mukaansa sen rakkaan nojatuolin ja lipaston kuvineen. Mutta tämä on kaikki materiaa. Tämän ohitimme pian keskustelussa, koska pidimme niitä kaikista ”helpoimmin toteutettavina” ja itsestään selvyytenä. Toivottavasti!
Siirryimme kaikista tärkeimpään aiheeseen, kuinka kohdella vanhusta? Pitäisikö siitä tehdä ohjekirjat ja lakipykälät? Onko heikomman kohtelu unohtunut kokonaan?
Perusasioita, ei sen kummallisempia kuten: Ruokailussa on eri asia saada kahvikuppi heitettynä pöydälle, kuin tarjoiltuna se niin, että vanhus tietää, että se on hänelle. ”Ole hyvä Saimi, tässä sinun kahvisi ja pullasi” sanoo iloinen hoitaja taputellen olkapäälle. Näin Saimin ei tarvitsisi ihmetellä, kenen kuppi se viereen viskattiin, oliko se hänelle vai vieressä istujalle.
Entä ne ihanat muisteluhetket? Hienoa, että saamme työvoimaa muualta maailmasta, mutta kuinka voi nuori uusi maahanmuuttaja hoitaja muistella suomalaisen menneisyyttä, ellei ole itse syntynyt täällä ja kuullut niistä koulun historian tunneilla. Saati, jos ei osaa kieltä ollenkaan tai vain auttavasti ”hoonoo soomee”. Kuinka muistisairautta sairastava vanhus voi ymmärtää sen enempää häntä kuin hän vanhusta? Ideoimme muistelun hetkiin "muistojenkirjaa", joka pitäisi olla jokaisella muistavalla ja muistinsa menettäneellä. Jossa kerrotaan otteita elämän historiasta kuvineen ja sitä lukiessa opittaisiin ymmärtämään vanhusta ja ottamaan hänet yksilöllisesti huomioon. Helpottaisihan se keskustelun avaustakin. ”Ai, sinä olet sieltä pohjoisesta, kerro millaista siellä oli viettää lapsuuden kesiä tai talvia. Kävitkö hiihtämässä vai kelkkamäessä”.
Jokainen elämän tarina on arvokas, jokaisen pitäisi saada mahdollisuus kertoa tarinaansa, edes pieninä paloina. Vaikka kahvipöydässä muistellen. Jokainen muistisairas on yksilö, Hannu, Bertta, Vieno ja Kalle. Jokainen heistä tarvitsee kiireettömiä ihmisiä ympärilleen. Aktiviteettia silloin kun on sen aika ja viimeisiin päiviin lämmin käsi pitämään huolta ennen kuin taivaan koti kutsuu.
Pirkko kiteytti keskustelumme lopussa viisaaseen ajatusmalliin. Jokainen talo, jossa vanhus asuu, pitää aloittaa lattian rakentaminen ja pohjustaminen vankalle maalle, eli kunnioituksen päälle. Talon kattona toimii turvallisuus. Seinissä luottamus, huomioon ottaminen, auttaminen, kuunteleminen, kohtaaminen, iloa olla jokaisella, niin vanhuksella kuin työntekijällä jne. Ikkuna joka olisi valoa tulvillaan, on paikka lähimmäisen rakkaudelle.
Itse tähän vielä lisäisin, että kellarista turvalliset portaat muistoihin, joissa voi viivähtää kertoen jollekin. Pikkuisen pihan , jossa kuulee linnun laulun, voi haistaa havupuiden tuoksun, tuntea vienon suvituulen ja maistella ahomansikoita tai metsän mustikoita. Iso parveke jossa voisi katsella ulos kaukaisuuteen kohdaten oman hengellisen elämän sellaisena, kuin se on tuottanut turvaa, toivoa ja iloa. Tätä sanomaa viekäämme eteenpäin ajatuksella, missä itse haluaisit olla, kun ikä alkaa painamaan etkä enää yksin selviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti