Joulunodotusta ja kirjekuoria

Milloin voi alkaa odottamaan joulua? Koska on liian aikaista, vai onko koskaan? Miksi ei joulu voisi kestää kauemmin? Tätä mietin tänään kotiin tullessani Helsingin vilinästä, jossa kadut olivat valaistu sadoilla jouluvaloilla ja jossa jo jostain kuului joulumusiikkiakin.  Ikkunat olivat koristeltu erilaisin joulukoristein, leluin, juhlapuvuin. Kahvilassa tuoksui jouluglögi ja piparkakut. Väkisin ajatukset rientävät myös omaan jouluun, millainen se tänä vuonna on ja keiden kanssa sitä vietän.  Ja ennen kaikkea miten sitä vietetään.

Olen käynyt erilaisia keskusteluja erilaisten ihmisten kanssa ja kuullut monta joulunodotustarinaa. Jokaista tarinaa yhdistää juhla ja ruoka. Jos tarinaan liittyy lapset, on myös lahjat osana joulua. Jokainen haluaa antaa jotain lahjaa, koska lapset odottavat sitä. Palaan omien lasteni jouluihin ja kirjeisiin, joita joulupukille kirjoitettiin. Muistojen kansiossa vielä on olemassa poikani kirje, jossa hän toivoo itselleen rekka-autoa ja veljelleenkin jotain pientä. Joulu oli aikaa jolloin halusi täyttää lasten toiveet ja omatkin. Jälkeen päin voin nyt miettiä, mitkä olivat oikeasti lasten toiveita ja mitä toteutin omina toiveinani, kun ostin lapsille leluja. Ainakin satukirjojen suhteen taisin enemmänkin mennä omien halujeni mukaan. Mutta yhtä kaikki, lasten ilo tarttui jouluaattona myös aikuisiin. Oli jännittävää katsoa lasten ilmeitä ja kuulla huudahduksia kun paketista löytyi jotain oikein odotettua ja toivottua.

Diakoniatyöntekijänä en saisi unohtaa näitä menneitä aikoja, kun vähävarainen vanhempi istuu edessäni toivomassa lapsilleen hyvää joulua. Tai kuulen vanhuksen haaveilevan perinteisistä jouluruuista tai uusista talvijalkineista. Jokaisella on oikeus taianomaiseen jouluun, jolloin edes yhden kerran vuodessa voisi toteuttaa lasten, tai vanhusten toiveet ja vähän omiakin. Olen iloinen sen suhteen, että edellisinä vuosina on ystävälliset ja sydämelliset seurakuntalaiset mahdollistaneet perheiden toiveiden toteutumiset. Joku pieni on saanut toivomansa auton tai nuken, tai isompi ehkä pelin, legot tai uuden vaatteen kierrätysvaatteen sijaan. 

Tänään askaroimme ensimmäiseen adventtisunnuntain messuun koristeeksi joulukuuseen kuoria, jossa on viesti kenelle toivomme joululahjaa. Mietimme pitkään, laitetaanko kuoriin lasten iät vai ei, tai laitetaanko  yksinäinen vähävarainen vanhus, joka kaipaa myös joulua osakseen. Olisiko riittänyt vain sanana vanhus? Kunpa voisinkin kertoa lahjan antajalle lahjan saajan tarinaa. Tarinat eivät ole paljoakaan muuttuneet vanhoista joulusaduista, joissa köyhyys näytteli pääosaa ja jossa Jeesus ilmestyi hyväsydämisenä ihmisenä tai enkelinä ilahduttamaan ja auttamaan perhettä, köyhiä, sairaita ja yksinäisiä. Samojen tarinoiden keskellä saamme olla kirkon diakoniatyössä.  Se ero että ihmisten tarinat eivät ole satuja vaan todellista ihmisen arkea. 

Minä jään odottamaan joulua, odotan sitä myös työssäni. Jännitän lapsen lailla palautettuja kuoria ja hetkeä, kun saan olla välikätenä ojentamassa tai lähettämässä lahjan eteenpäin. Jokaisen kuoren kohdalle liitin hiljaisen rukouksen, että molemmat niin lahjan antaja kuin lahjan saaja saisivat onnellisen joulun ja konkreettisesti tulla osaksi joulun juhlaa, Jeesuksen syntymäjuhlaa. Jokaisen lahjan kohdalla sanon kiitoksen lahjan antajalle.

  

Hetkessä

Hetkessä olemisen  merkitys on avautunut minulle aivan uudella tavoin. Olen kasvanut vähän kerrallaan ymmärtämään mitä se on ja mitä oleminen merkitsee omassa elämässäni. En tarkoita niitä hetkessä elämisiä, kun olin vielä nuori ja elin intohimoisesti siinä ajassa, missä kulloinkin elettiin. Tarkoitan ehkä ennemminkin eläytymistä tässä ja juuri tässä hetkessä. 

Eläytymishetkien menetyksen olen karvaasti kokenut, kun olen katsellut luonnon ilmiötä ja ajatellut tallentaa hetken nopeasti kameraan. Ensin on pitänyt hakea kamera repun pohjalta, ottaa linssisuojat pois, asentaa oikeat aukot ja vihdoin kun kamera on ollut laukaisua vailla valmis, on hetki kadonnut. Kameraa etsiessä ja valmistellessa on myös itseltä jäänyt hetki kokematta.  Kuinka monta kertaakaan olen moisesta pahoittanut mieleni ja ollut siitä syystä itselle, kameralle ja ties mille vihainen.  Kunpa olisin vain malttanut seisahtua, katsoa näytelmää ja olla siinä mukana sen hetken verran. Olisihan sen voinut taltioida edes sielun maisemaan ja palata muistellessa vielä myöhemmin tapahtumaan, kuin menettää se toheltamiseen.  

Saman lailla voi jäädä paitsi ihmisten välisessä vuorovaikutustilanteissa  koskettavista hetkistä. Joku on kertomassa jotain hänelle hyvin tärkeää asiaa, joka on vain siihen hetkeen sopivaa. Vaan jostakin kumpuaa omista aivoista jokin asia, mikä pitää sanoa mukamas heti ääneen, jotta ei sitä unohtaisi ja poks, se toisen hetki katoaa kuin saippua kupla. Aikuisena voimme vielä jotenkin palata siihen aiheeseen mitä oli toinen kertomassa, mutta pieni lapsi, hän on jo ehkä uudessa asiassa ja jäät ikuisesti vaille sitä pientä kallista asiaa, jonka hän olisi sinulle jakanut.  En edes uskalla laskea noita kertoja kun on ollut muka aikuisten kiireet lapsen edellä. Minulle on jäänytkin ikuinen ikävä omien lasteni kohtaamiseen ja kuulemiseen,.. "Leikitäänkö tovi, tiskit ja sotkut saavat  jäädä odottamaan".  Ehkä joskus saan siihen vielä mahdollisuuden, kun tulen isoäidiksi. 

Tänä aamuna en mennyt hakemaan kameraa, enkä tohottanut mitään. Istuin ja katsoin. Katsoin ja ihmettelin. Lähellä oli kynä ja paperi. Laitoin vain sanoja näkemästäni ylös ja iloitsin. Sain vangittua yhden hetken jonka mielelläni jaan rakas lukijani kanssasi. Ja samalla toivoa, että meillä kaikilla olisi mahdollisuus kiireettömiin hetkiin olla vain, eläytyen juuri siihen, mikä on edessämme, kiirehtimättä tai touhuamatta. Se aika on loppujen lopuksi aika nopeasti ohitse, valitettavasti, tänäänkin vain muutama hetki, muutama minuutti. Niin kiire ei pitäisi olla kellään, että voisi itselleen suoda nämä kalliit minuutit.

Aamulla

Verhojen raosta kuu kurkistaa aamusta kalpeana huoneeseen. 

Se kutittaa nukkujan silmiä 

joiden on pakko avautua kuun kalpeaan katseeseen. 

”Kuka untani häiritsee” 

hän nousee ja verhot aukaisee 

katsoen maisemaa, 

joka pakkasyön jäljiltä avautuu kirkkaana uuteen aamuun.

Edessään näkee purppuraisen taivaan rannan. 

Kalpean kuun ilosta hymyilevän, 

hyvän huomenen toivottaen. 

Puun latvat pukeutuneena 

kuin morsiushuntuun valkeaan. 

Ne kurottuvat taivasta kohti, 

Luojaansa kiittämään. 

Hän rientää kohti toista ikkunaa

jossa myös rakas koivu herää aamun purppuraan. 

Koivu levittää myös oksiaan kohti nousevaan aurinkoon. 

Oksat nuo purppuran väriset, 

ovat saaneet ylleen loistamaan sadat kristallit. 

Ikkunan takaa miettii hän

kunpa voisin linnun lailla lentää oksille säteileville, 

laulaa kilpaa kanssa muiden Luojaansa ylistäen. 

Sunnuntain hetken iloja sinulle toivotellen

Pinaattikeittoa ja ristiriitaisia tunnelmia

"Mulla on rahat loppu..."


Tätä tuumailin ostaessani itselleni perinteistä arkilounasta: pinaattikeittoa ja ruisleipää. Olin tuhlaillut edellisviikolla joka vaikutti osaltaan lounaspäätökseen. Piti jättää väliin lounasbuffetit, kun yritän säästää matkakassaa. Saarioisten pinaattikeitto, leipä ja joku hedelmä maksaa noin 3-4e. Ei paha. Tässä ateriassa on myös se hyvä puoli, ettei sitä tarvitse valmistaa itse ja kun syö usein samaa niin säästyy ajattelunkin vaivalta. Täydellinen lounas!

Kalliokiipeilyä viime reissulta

Olen tosiaan lähdössä matkalle toteuttamaan pitkäaikaista haavettani kiipeilykohteesta Krabi. Olen tästä tosi innoissani ja samanaikaisesti hämmentynyt siitä, että se vihdoin on toteutumassa. Jes! En myöskään ole koskaan ostanut mitään niin kallista kuin lennot, jotka Thaimaahan ostin. Vaikka olisin halunnut mennä lounasbuffettiin, ajattelin että Thaimaan matka on useamman pinaattikeiton arvoinen. Eli tosiassa en ole mitenkään erityisen tiukilla taloudellisesti. Olen kuitenkin oppinut taloudenhallinnasta sen verran, että ihan kaikkeen haluamaani rahat ei kyllä riitä.








Eikä riitä monella muullakaan.


Aika monet niistä ihmisistä, jotka hakevat taloudellista tukea kirkon diakonialta haluaisivat, että heidän rahansa riittäisivät ruokaan. Perustoimeentulotuella olevien päiväbudjetti on noin 10e (sis. ruoka, harrastukset, matkat, hygienia jne..). Pahinta on se, että kun ihmisen elämä ja talous kriisiytyy kunnolla ei päivälle jää edes 10 euroa! Joskus ihmisten kriisit ovat seurausta omasta toiminnasta, mutta paljon on myös niitä jotka eivät pysty itse vaikuttamaan talouteensa. Niin tai näin, kyllä jokainen ihminen tarvitsee ravintoa. Olen omin silmin nähnyt riittävän monta kertaa sen, että ihminen valitsee pakollisten lääkkeiden ja ruoan väliltä. Vaikka lounaani tänään olikin suhteellisen edullinen, 10e budjetilla (tai pienemmällä) pitäisi loppupäivän menot miettiä suhteellisen tarkkaan.


Mietin itseasiassa rahaa ja rahankäyttöä hyvin paljon. Vaikka se ei olekaan arvoissani korkeimmalla, se kyllä pyörittää tätä sekavaa maailmaa hyvässä ja huonossa jonka takia siihen on mielestäni pakko kiinnittää huomiota. Kun tekee matalapalkkaista työtä ja kohtaa jatkuvasti ihmisiä taloudellisissa vaikeuksissa, sitä väkisinkin suhtautuu rahaan varsin vakavasti. Taloudenhallinta on laskemista ja priorisoimista. Ei välttämättä kaikista kiehtovin ajattelemisen aihe, mutta suunnitelmallisuus ja realismi tekevät mielestäni elämästä paljon helpompaa, jos rahat ovat tiukassa. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa varmaan loputtomasti...


Rahaan ja auttamistyön teemaan liittyen voin kertoa, että tuntuu vaikealta kertoa avoimesti matkasuunnitelmistani, kun tiedostan varsin hyvin monen ahdingossa olevan ihmisen tilanteen. Olen etuoikeutettu ja tunnen siitä häpeää. Se on totuus, vaikka luulen, että kiitollisuudesta olisi enemmän iloa Luojalle kuin häpeästä. Mutta minua hävettää, että minulla on mahdollisuus lentää toiselle puolelle maapalloa pitämään hauskaa ystävieni kanssa, kun tiedän, että sillä rahalla voisi auttaa hädässä olevia ihmisiä. Toisaalta ajattelen sen olevan siunaus, että saan elää sellaista elämää kuin elän. Tiedän myös tarvitsevani lomaa (ja aurinkoa! Kukapa ei näin marraskuussa...) kipeästi ja uskon voivani huolehtia paremmin vastuistani kun olen saanut rentoutua ja nauttia elämästä välillä ilman pinaattikeittoa. Silti se on kirvelevä ristiriita jonka kanssa painin aina kun elämässäni on jotakin "luksusta". Toivon löytäväni tähän ajatusketjuun ja toimintatapoihini joskus vielä tasapainon.


Taloudenhallintaan liittyen olen menossa huomenna vapaaehtoisille suunnattuun RaRi (Raha-asiain neuvontarinki) koulutuksen viimeiseen tapaamiseen. Espoossa koulutetaan siis nyt raha-asiain neuvojia jotka voisivat olla avuksi talousongelmista kärsiville. Jään mielenkiinnolla seuraamaan mitä tämä tuo tullessaan. Lähdenkin tästä nyt valmistautumaan huomiseen joten toivotan kaikille rentouttavaa ja siunattua viikonloppua!


- Nuu




Ps. Pinaattikeitto on hyvää

Olen Riitta, hauska tutustua! 

Työvuosissa jo siinä vaiheessa, että unelmoin eläkepäivistä, vaikka vielä onkin vuosia niihin päiviin. Mutta kun katson taakse työelämääni, on 44-vuotta mennyt hujauksessa, miksipä ei menisi kun katsoo eteenpäin seuraavaa kuutta vuotta. Myös isoäitini aikanaan tuumaili, että päivät ja viikot menevät aina vain vauhdikkaammin mitä vanhemmaksi käy. Viimeisinä vuosina hän huokaili kun oli vain aamu ja ehtoo.  Minulla on vielä onneksi päivässä tunteja käytettäviksi, sekä työhön että vapaa-aikaan. 

Seurakunnassa olen ollut diakoniatyöntekijänä vuodesta 2001 elokuusta lähtien.  Pitkä aika saman työnantajan palveluksessa. Siitä johtuneen, että olen saanut erityiset lasit silmilleni katsellakseni maailmaa. Ne ovat muokkaantuneet iän myötä siinä missä maailmakin on muuttunut. 

Mikä minut toi seurakuntaan on lienee johdatusta. Hakeuduin nimittäin opiskelemaan sosionomiksi. En edes ymmärtänyt, miten voi lukea diakoniksi. Minulla oli aivan ihania kurssikavereita, jotka kertoivat hakeneensa lukemaan kaksoispätevyyttä maallista ja kirkollista samaan aikaan. Sekään ei minua vielä herättänyt. Arvopohjaopintojen jälkeen meitä oli jonossa opinto-ohjaajan toimistossa, jossa piti päättää mitä polkuja kukin lähtee opiskelemaan. Minä kuljin ystävieni perässä, jotka ilmoittivat haluavansa myös kirkollisen pätevyyden. Minun vuoroni tuli heidän jälkeensä.  Ystävällinen opinto-ohjaaja katsoi minua hymyillen lasiensa takaa ja tuumasi että sinulla taitaa olla sama polku, laitetaan kirkollisiin. En siinä osannut sanoa mitään vastaan. Mietin vain, että samapa tuo, ei kai oppi ojaan kaada. Ihanat kirkolliset opiskelukaverini ottivat minut lämpimästi mukaan ryhmäänsä sanoen, että olen ihan diakonin näköinen. Niin minusta tuli sitten diakoni, vaikka en tänä päivänä vielä tiedä miltä diakoni näyttää. Sillä mielestäni olemme kaikki ihan eri näköisiä ja eri persoonia. Tämä kokemus ja paljon muutakin elämässäni on ollut erään laista johdatusta. 

Hyvää sellaista, jonka vietäväksi on edelleenkin helppo ja hauska heittäytyä.