Hetkessä

Hetkessä olemisen  merkitys on avautunut minulle aivan uudella tavoin. Olen kasvanut vähän kerrallaan ymmärtämään mitä se on ja mitä oleminen merkitsee omassa elämässäni. En tarkoita niitä hetkessä elämisiä, kun olin vielä nuori ja elin intohimoisesti siinä ajassa, missä kulloinkin elettiin. Tarkoitan ehkä ennemminkin eläytymistä tässä ja juuri tässä hetkessä. 

Eläytymishetkien menetyksen olen karvaasti kokenut, kun olen katsellut luonnon ilmiötä ja ajatellut tallentaa hetken nopeasti kameraan. Ensin on pitänyt hakea kamera repun pohjalta, ottaa linssisuojat pois, asentaa oikeat aukot ja vihdoin kun kamera on ollut laukaisua vailla valmis, on hetki kadonnut. Kameraa etsiessä ja valmistellessa on myös itseltä jäänyt hetki kokematta.  Kuinka monta kertaakaan olen moisesta pahoittanut mieleni ja ollut siitä syystä itselle, kameralle ja ties mille vihainen.  Kunpa olisin vain malttanut seisahtua, katsoa näytelmää ja olla siinä mukana sen hetken verran. Olisihan sen voinut taltioida edes sielun maisemaan ja palata muistellessa vielä myöhemmin tapahtumaan, kuin menettää se toheltamiseen.  

Saman lailla voi jäädä paitsi ihmisten välisessä vuorovaikutustilanteissa  koskettavista hetkistä. Joku on kertomassa jotain hänelle hyvin tärkeää asiaa, joka on vain siihen hetkeen sopivaa. Vaan jostakin kumpuaa omista aivoista jokin asia, mikä pitää sanoa mukamas heti ääneen, jotta ei sitä unohtaisi ja poks, se toisen hetki katoaa kuin saippua kupla. Aikuisena voimme vielä jotenkin palata siihen aiheeseen mitä oli toinen kertomassa, mutta pieni lapsi, hän on jo ehkä uudessa asiassa ja jäät ikuisesti vaille sitä pientä kallista asiaa, jonka hän olisi sinulle jakanut.  En edes uskalla laskea noita kertoja kun on ollut muka aikuisten kiireet lapsen edellä. Minulle on jäänytkin ikuinen ikävä omien lasteni kohtaamiseen ja kuulemiseen,.. "Leikitäänkö tovi, tiskit ja sotkut saavat  jäädä odottamaan".  Ehkä joskus saan siihen vielä mahdollisuuden, kun tulen isoäidiksi. 

Tänä aamuna en mennyt hakemaan kameraa, enkä tohottanut mitään. Istuin ja katsoin. Katsoin ja ihmettelin. Lähellä oli kynä ja paperi. Laitoin vain sanoja näkemästäni ylös ja iloitsin. Sain vangittua yhden hetken jonka mielelläni jaan rakas lukijani kanssasi. Ja samalla toivoa, että meillä kaikilla olisi mahdollisuus kiireettömiin hetkiin olla vain, eläytyen juuri siihen, mikä on edessämme, kiirehtimättä tai touhuamatta. Se aika on loppujen lopuksi aika nopeasti ohitse, valitettavasti, tänäänkin vain muutama hetki, muutama minuutti. Niin kiire ei pitäisi olla kellään, että voisi itselleen suoda nämä kalliit minuutit.

Aamulla

Verhojen raosta kuu kurkistaa aamusta kalpeana huoneeseen. 

Se kutittaa nukkujan silmiä 

joiden on pakko avautua kuun kalpeaan katseeseen. 

”Kuka untani häiritsee” 

hän nousee ja verhot aukaisee 

katsoen maisemaa, 

joka pakkasyön jäljiltä avautuu kirkkaana uuteen aamuun.

Edessään näkee purppuraisen taivaan rannan. 

Kalpean kuun ilosta hymyilevän, 

hyvän huomenen toivottaen. 

Puun latvat pukeutuneena 

kuin morsiushuntuun valkeaan. 

Ne kurottuvat taivasta kohti, 

Luojaansa kiittämään. 

Hän rientää kohti toista ikkunaa

jossa myös rakas koivu herää aamun purppuraan. 

Koivu levittää myös oksiaan kohti nousevaan aurinkoon. 

Oksat nuo purppuran väriset, 

ovat saaneet ylleen loistamaan sadat kristallit. 

Ikkunan takaa miettii hän

kunpa voisin linnun lailla lentää oksille säteileville, 

laulaa kilpaa kanssa muiden Luojaansa ylistäen. 

Sunnuntain hetken iloja sinulle toivotellen