Vuoroin vieraissa käydään
Lapsena kulkiessani vaarin kanssa kaupungilla oli vaarilla aina tapana tervehtiä joitakin vastaan tulijoita hattuaan nostaen ja hieman päätään kumartaen. Minäkin niiaa niksautin, jos tuttavan katse kääntyi vaarin kupeelle alaspäin. Silloin kun hän pysähtyi juttelemaan ihmisten kanssa, olin malttamaton ja toivoin, että matkamme jatkuisi pian. Jatkuihan se seuraavaan kadun kulmaan jossa taas oli joku tuttava, jolle tervehdittiin hattua nostaen. Muistan joka kerran vaarin hattua nostaessaan toivoneeni, että tervehdys olisi vain pikainen, eikä siihen jäädä vaihtamaan kuulumisia ja matka jatkuisi nopeasti.
Kulkiessani tänä päivänä Leppävaaran kaduilla saan ilokseni kohdata ihmisiä, joita olen vuosien aikana oppinut tuntemaan. Joko nyökkään tai jään juttelemaan muutaman asian, riippuen kuka minut pysäyttää. Historia toistaa itseään, tai tavat ovat pysyneet ennallaan. Toki voisin kävellä ohitse huomaamatta, mutta se tuntuisi itsessäni vieraalta ja kylmältä. Toimin siis kuten rakas vaarini aikanaan.
Tässä eräänä päivä eräs herttainen herrasmies pysäytti minut iloisesti tervehtien. Hän oli ArkiYstäviämme vuosien takaa. ArkiYstävä-toiminta jäi häneltä, kun hän muutti vaimonsa kanssa jonnekin keskelle Suomeen pienempiin ympyröihin. Muistan hänen minulle aikanaan kirjoittaneen postia, että hän istuu nyt kauniin järvimaiseman edessä ja opettelee elämään rauhallisimmissa maisemissa. Mieleeni nousee edelleenkin se pieni kateuden pistos, kun ajattelin sitä kaunista Suomi maisemaa, mikä hänen eteensä ehkä avartui. Nyt hän kertoi, että oli muuttanut takaisin tänne kaupunkiin. Kuinka siellä oli vaikea luoda sosiaalisia suhteita, kun paikkakunta oli pieni ja varautunut uudisasukkaisiin. Olin hämmästynyt, sillä muistin tämän mukavan ihmisen olevan hyvinkin sosiaalinen ja olihan hän sitä vieläkin. Ainakin se pieni
kateus karisi siihen Sellon edustalle olevalle pysäkille.
Tätä uutista kuunnellessani ajattelin niitä vanhuksia, joita ruuhkavuosissa elävät aikuiset lapset tuovat kotiseudulta tänne pääkaupunkiseudulle. He ajattelevat, että kun vanhus on tuossa lähempänä, on helpompi käydä katsomassa häntä. Ajatus on kaunis. Vanhuksen koti puretaan, koti, joka ehkä on ollut jo lapsuudesta asti, tai ainakin siitä asti kun joskus avioiduttiin. Siellä on kasvatettu lapset, tavattu ystäviä ja eletty niin suruissa kuin ilon maisemissa. Kaikki kylässä on tuttuja, harrastukset ja ystävät. Hautuumaakin, jolla voi käyskennellä jokaisen kirkossa käynnin jälkeen ja muistella edesmenneitä ystäviä.
Ystävät kylällä hyvästellään ja rakkaista tavaroista luovutaan ja muutetaan isojen kerrostalojen keskelle. Kerrostalon asukkaat ovat vieraita. Hyvä jos tervehtivät ovella, aina ei sitäkään. Palvelut ovat keskitettyinä suuriin ostoskeskuksiin, joissa joutuu kävelemään pitkät matkat saadakseen toimitettua asian. Terveyskeskus on ties missä ja apteekkiakin saa etsiä. Ihmisiin on vaikea saada kontaktia. ”Kyllähän täällä juttelee joidenkin ihmisten kanssa, mutta ei täällä sellaista sydänystävää” sanoi minulle eräs suloinen vanhus eräällä kotikäynnillä.
Joillekin aktiivisille ja hyvä kuntoisille ikäihmisille muutto voi onnistua kun hänen kotiuttamisestaan pidetään huolta. Voi hyvinkin löytyä uusia harrastuksia ja ehkä se ystäväkin. Mutta on heitäkin, jotka sanovat, että ”enemmän kävivät kun asuin siellä maalla. Tulivat kesäsin ja olivat parikin viikkoa. Nyt hädin tuskin soittavat. Tekevät töitä myöhään, opiskelevat, matkustavat, aina on kiire. Ei täällä ketään näy” Samaan hengen vetoon vanhus kertoo ikävöivänsä kotitaloaan, naapureita kylällä, seurakuntayhteyttä jne.
Ikäihmisillä täytyy olla myös mahdollisuuden kokeilla kaupungissa asumista ja mahdollisuus palata sijoilleen, jos täällä ei elämä olekaan sellaista, kuin heidän lapset sen hänelle unelmissaan maalasivat. Hätiköityjä päätöksiä ei kannata muuton suhteen tehdä. Varsinkin, jos on juuri jäänyt leskeksi. Ei pidä repiä heitä juuriltaan, elleivät ole siihen itse valmiita. On iso asia menettää puoliso, mutta jos vielä siihen lisää vastentahtoisesti luopumaan kodista, ystävistä ja yhteisöstä, se tuntuu jo julmalta. Varsinkin, jos ei ole aikaa auttaa vanhusta sopeutumaan uuteen ympäristöön, auttaa häntä löytämään uuden tavan elää omaa uutta elämää. Aikaa tulee varata vuosia, ei vain muutamaa kuukautta. Painotan vielä, en halua syyllistää tässä ketään, vaan saada ajattelemaan, että mikä ratkaisu kulloinkin on hyväksi.
ArkiYstävän kanssa keskustelun jälkeen lähdin leikkimään ajatuksella, että parasta muuttoa maaseudulle tai pienemmälle paikkakunnalle voisi olla, jos voisi muuttaa kavereiden kanssa yhdessä. Olisi tietty ystävä-harrastusporukka, jotka haluaisivat vaihtelua kaupunkielämään. Haettaisiin yhdessä joltakin autioituvalta kauniilta paikkakunnalta omat asunnot pihoineen ja mitä kukin nyt sitten asumismuodoksi haluisikaan. Herätettäisiin kuoleva kylä eloon eikä tarvitsisi pelätä, hyväksyykö yhteisö, kun se jo osaksi omasta takaa tulee mukana. Ennemminkin rohkaistaan kyläläisiä tutustumaan uuteen yhteisöön, harrastamaan uusia asioita ja vastaisesti kertomaan asioita paikkakunnasta ja sen historiasta mihin kaupunkisakki muutti. Samalla kylää voi rakentaa vanhenevalle porukalle toimivaksi ja turvalliseksi kyläksi harrastuksineen ja palveluineen. Kylän raitilla kulkiessa olisi aina joku tuttu, jolle voisi nostaa hattua tervehtien ja jäädä jutustelemaan päivän kuulumiset eikä tuntisi itseään ulkopuoliseksi.
Mutta ketkä rohkenisivat kokeilemaan asumisesta poissa kaupungin lähiöistä ystäviensä kanssa? Millaisen ystäväporukan kanssa muuttaisit? Kenelle nostaisit hattua ja jäisit vaihtamaan kuulumisia? Olisikohan minusta tähän ja olisiko minulla sopivia ystäviä? Ehkä, jos he lähtisivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti