Endorfiineja lisäämään

Luonto on antanut minulle paljon ilon ja ihmettelyn aiheita viime päivinä. Talvesta huolimatta kokemukseni ovat olleet runsaita. Viikonlopun metsäpoluilla käveleminen kiireettä retriittihengessä jätti menneen viikon kiireet jonnekin kauaksi taakse ja täytti minut hyvällä mielellä. Iloitsin monista koiran omistajista ja suunnistajista, jotka olivat tallanneet keskuspuiston metsiin polkuja sinne tänne ristiin rastiin. Tai oletan, että he olivat niitä polkujen tekijöitä.  Talvinen luonto metsässä oli niin suloisen hiljaista lukuun ottamatta muutamaa pikkuista lintua, jotka lauloivat kilpaa lämmitelläkseen pakkasessa. Männyn pyöreät neulastupsut olivat saaneet ylleen hauskoja pikku myssyjä. Saattoi ihan kuulla niiden nauravan ja ilakoivan auringosta, joka valaisi niiden myssyjen reunoja , tehden ne kullan hohtoisiksi.  Kuuset seisoivat päät kumarassa ja käsivarret kyljissään kiinni lumiviitta harteillaan lämmittämässä.  Taisivat toruen komentaa pikku mäntyjä meluamasta. Ainakin minusta tuntui siltä. Tosin, olin mäntyjen puolella ja taisin itsekin villiintyä kun vertailin niiden hassunkurisia hattuja omaani. 

Erilaiset eläinten jäljet risteilivät muuten niin koskemattomilla hangilla puiden lomissa. Arvailin, mikä oli missäkin juossut tai taapertanut. Jänis tai orava, kettu tai kauris.  Saatoin hyvin kuvitella jonkun niistä uteliain silmin seuraavan omaa kulkuani metsäpolulla. Auringon kääntyessä iltaa kohti värjäsi se valollaan metsän hohtavan punertavaan lämpöiseen sävyyn. Voiko olla missään niin kaunista kuin talvisessa metsässä. Ja että se kaikki oli ihan siinä edessäni, muutaman matkan päästä kotootani. Vielä yllätyksekseni paluumatkalla huomasin ojan pientareella kasvavan pajun ojentavan minua kohti oksaansa. Olihan ojentelulle syytä, sillä se oli saanut pikkuiset silmut avoimeksi, ja halusi näyttää minulle vasta puhkeavia villasiaan. 

Luonto antoi pian uusia elämyksiä, oli luvassa aamuyön näytös. Pitihän myös minun ottaa osaa siihen. Laitoin maanantai aamuna kellon herättämään puoli kuusi, kun kuu oli päättänyt mennä varjon taakse piiloon.  Valmistelin kameran valmiiksi kuvaamista varten. Hain ylleni villasukkaa ja huivia huopatossuineen, sillä ulkomittari näytti -18 astetta pakkasta. Seurasin kuun varjon kasvamista ja värien muuttumista. Henkäilin näyn kauneutta. Kerrankin oli selkeä taivas ja näyttämö aivan siinä edessäni. Huokailin ja ihmettelin aina vuoron perään. Kun kuu oli mennyt varjon taakse piiloon, jäin jännittyneenä odottamaan miten se alkoi sieltä vähän kerrallaan kurkistaa uudelleen esiin. ”Kukkuu!” olisi tehnyt mieli huutaa, kun se vihdoin kurkisti esiin varjostaan. Taisin niin tehdäkin.

Iltapäivällä istuin työpaikallani ikkunalaudalla katsellen kirkon portille odottaen ArkiYstävien saapumista yhteiseen tapaamiseen. Portti ja rappuset kylpivät auringon valossa.  Linnut lauloivat kirkon pihapuissa sielläkin tervetuliaislauluaan, jota oli ilo kuunnella. Hetki tuntui aivan yhtä pyhältä, kuin oli metsässä tai kuun varjostumista katsellessa. Olin kiitollinen kaikesta kokemasta lauantaina ja tänään maanantai aamusta. Mieli oli iloisen virkeä lyhyestä yöunesta huolimatta. 

 

 ArkiYstävät saapuivat ja ilo pulppusi salissa. Aiheemme keskusteluissa kulkivat kiitollisuudesta ja elämän pienistä hyvistä tapahtumista. Pohdimme, kuinka voimme palauttaa mieliimme kiitoksen aiheita ja  hyviä hetkiä elämästämme. Yksi Ystävistämme kertoi lukeneensa kirjan Edorfiineista, hyvän mielen hormonien lisäämisestä.  Kirjassa oli ollut esimerkkinä apu taistella apatiaa vastaan seuraavan lainen tehtävä: ”Etsi elämästäsi kymmenen ”elämäsi mansikkapaikkaa”, joka on tuottanut iloa elämääsi.  Kirjaa ne itsellesi ylös muistiksi.” Hän kertoi kantavansa niitä taskussa mukanaan ja palaavansa niihin aina kun tarvitsee endorfiinia elämäänsä. Hyvä idea! Taidan kokeilla sitä samaa ja voin aloittaa jo näistä viikonlopun kokemuksistani sekä siitä, kuinka saan mahdollisuuden kulkea näiden iloisten vahvojen naisten seurassa tässä ryhmässä ja vähän muuallakin eri toiminnoissa. Kiitos ihanat ArkiYstävät endorfiineista!