Lomalta palaavan mietteitä

Istun muuttavan toimistomme nurkassa. Tällä hetkellä, kun nostan katseeni näytöstä monet työkaverini pakkaavat ja hävittävät laatikkokaupalla papereita ja tavaroita. Perjantai-ilta lähenee ja kello on neljä. Joku toi pullaa ja kopiokone jauhaa. Hieman aktiivisempi perjantai kun yleensä siis. Meillä yksi seurakuntatoimisto muuttaa toiseen tilaan 18 vuoden jälkeen. Muutoksia joku sanoisi. Ja aika paljon paperia.

Palasin töihin maanantaina, pitkän loman jälkeen. Loma oli onnistunut: auringon täytteinen ja ihana. Uin meressä, söin currya ja kiipeilin todella hienoilla kallioilla Thaimaassa. Nauroin, kun kaverin nälkäkiukku tuotti tilannekomiikkaa, yritin pelastaa eväitä varastelevilta apinoilta ja nukuin hiekkaisessa sängyssä. Juuri itseni näköistä reissaamista ja lomailua! Pidän matkustamisesta ja uuden näkemisestä, siitä ettei olekaan niin monia vastuita kuin arjessa. Kukapa ei tykkäisi lomasta? Vaikka välillä on tällä viikolla tuntunut, että loman jälkeen olisi hyvä olla ”lomaltapaluu loma”, on myös ollut ihanaa olla taas töissä. Kun työkaverit ilahtuvat nähdessään minut ja joku soittaa kertoakseen kuulumisia. Asioita on mennyt eteenpäin ja uudet haasteet odottavat tekijäänsä.

Yhteen problematiikkaan törmäsin kuitenkin lomalla. Kristittynä olosta ja diakoniatyöntekijän identiteetistä ei pysty (enkä varmaan haluaisikaan) olla lomalla. Se identiteetti omalla kohdallani tarkoittaa sitä, että katson ihmisiä ja ympäristöä samoin silmin kuin ollessani kirkossa tai kauppajonossa. Se on mielestäni ihan hyvä tapa katsoa maailmaa, mutta silmäni on harjaantunut huomaamaan myös riskitekijöitä: asioita joihin pitäisi puuttua tai joissa pitäisi auttaa. Aika nuori tarjoilija,  mitenköhän nää turistikrääsät on tuotettu,jos hieronta maksaa alle 10 euroa, niin mitähän siitä tekijälleen jää käteen...? Koen tästä ”silmästä” olevan hyötyä kun tarkoitus on auttaa ihmisiä tai kun pitää vaikuttaa asioihin, mutta tietyissä tilanteissa se tuo haasteita. Se tuo minulle siis niin kutsuttua maailman tuskaa, josta en usko olevan hyötyä millekään. Kärsin luonnon tai toisen ihmisen kärsimyksen tähden, kun koen etten voi muuttaa asiaa. No kannoinhan minä omat roskani roskikseen ja annoin tippiä pienipalkkaisille tarjoilijoille, mutta välillä on silti kurjaa tiedostaa epäkohtia maailmassa. Onko tällaisesta kärsimyksestä hyötyä?

Pyrin aina muille välittämään myös armollisuutta auttamisen lisäksi: että oma tekeminen riittää. Jotain pitää tehdä, mutta jokaista terävää kiveä ei yhden ihmisen tarvitse kerätä pois tieltä. Koen, että meidän pitää kristittyinä ottaa vastuu toisistamme ja ympäristöstämme, mutta meillä on myös oikeus iloon ja kiitokseen, lepoon. Vaan itselle saman armon tuominen on vaikeaa. En minä kyllä koko lomaa tätä dilemmaa märehtinyt, mutta tiedostin toisinaan ja jatkoin taas lomailua.


Loma oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja virkistävä. Oli mukavaa, kun ei tarvinnut pähkäillä arjen haasteiden parissa ja sai katsoa kaunista luontoa ja ihmetellä maapallomme monipuolisuutta. Tässä työssä joskus kiireen keskellä unohtaa pysähtyä itsensä kanssa ja antaa ajatusten virrata vapaana. Ehkä muistan sen taas paremmin nyt keväällä, kun taas muistin kuinka tärkeää se on.


”Hauskaa muuttoillan jatkoa kaikille”, huikkasi juuri kirkkoherramme Kalervo lähtiessään. Taidan ottaa neuvosta vaarin ja laittaa läppärin pois. Menen tästä harjoittamaan armollisuutta kotioloihin teekupin kanssa. 😊

 

Nuu