Joulun askareet ja juhlat ovat jääneet taakse ja kummallinen hiljaisuus on astunut ympärilleni. Istun hiljaa toimettomana tuijottaen harmaan väristä luontoa, josta yön aikana on sulanut valkea lumi jäljettömiin. Ihan kuin luonto olisi heittänyt juhla-asunsa nurkkaan ja odottava hiljaisuus tullut tilalle. Sama hiljaisuus on jossain sisälläni, kuitenkin samalla siellä on säveliä kuluneista joulun pyhistä.
Joulun aika on ollut kiireistä aikaa diakoniatyössä, joskin myös ilon jakamisen aikaa. On ollut juhlia, joissa on saanut olla muiden mukana laulamassa ja iloitsemassa joulun tulemisesta ja kuluneesta vuodesta. Samaan aikaan, kun olemme juhlineet ja laulaneet, olemme diakoniatyössä saaneet kuulla toinen toistaan erilaisempia elämän tarinoita. Olla osana matkaa niissä iloineen ja suruineen. Lähes jokaisella ovesta sisääntulijalla on ollut huoli tulevasta joulusta ja rahan riittämisestä. Monta kertaa on toistunut lause ”saisimme edes jouluruokaa pöytään” tai ”lapset odottavat joululahjaa”. Oman jännityksen työhömme on tuonut pelko riittääkö budjetti, saadaanko joulupuusta lahjakuoria, voimmeko tarjota joitain pieniä mahdollisuuksia avuntarvitsijoille, mahdollisuutta rakentaa joulua, joulun juhlaa.
Tuli päivä, kun rahakirstumme pohja paistoi tyhjänä. Tuli päivä, kun lahjoitukset loppuivat. Istuimme ihmettelemään, mitä nyt, vielä olisi se ja se perhe ja se yksinäisen kuori, joka ei koskaan ilmestynyt. Vatsaa kouristi, päätä kivisti. Kuka on meistä ensimmäinen joka rohkenee sanoa ”avustusbudjettimme on käytetty, rahat on loppu, emme voi auttaa” Varmasti meistä jokainen diakoni joutui sen eteen. Mutta saimme myös kokea vielä ennen joulun pyhiä, että jostakin tyhjästä ilmestyi lahjakuoria, lahjoituksia. Ehkä sittenkin kaikille riitti jotakin jouluun. Iso kiitos lahjoittajille, pelastitte monen joulun!
Työpäivät kuluivat niin, että kun pääsin kotiin, sitä vain heittäytyi hiljaisuuteen etsien itsestään joulua. Missä on joulu, mitä on joulu omassa perheessäni. Kutimeni odottivat olohuoneen pöydällä, vielä pitäisi keritä neulomaan hänelle ja hänelle….. Käteni ahkeroivat samalla pohtiessani ja etsiessäni sisältäni joulun tunnelmaa.
Minussa uinuvan joulun herätti pienet kohtaamiset läheisteni kanssa. Rakas serkkuni vie minut aina silloin tällöin elokuviin, jossa saan irtioton työn ja kodin väliin. Niin nytkin jouluviikolla. Rauhallisesti vaelsimme ostoskeskuksessa katsellen ihmisiä ja kauppakeskuksen tohinaa. Jostakin hän vaan saa minun sisimmästä syvältä pimennosta heräämään entisajan joulun tunnelman. Ehkä se nousee lapsuuden yhteisistä muistoista, ehkä siitä, että hänessä on jotain, joka herättää minussa lapsuudesta koetun lapsenmielisen toiveen ja uskon, että kaikki maailman toiveet toteutuvat. Teemme pieniä hankintoja, nauramme ja muistelemme.
Toinen kohtaaminen oli miniäni, joka on tuonut perheeseeni jotain raikkaan uutta joulua mukanaan. Olimme joulu- ja jouluruokaostoksilla ja täytimme kilvan ruokakärryjämme samalla kun suunnittelimme joulujuhlaa. Samalla ruokaostoksia tehdessämme minun mielessäni kävivät he, jotka olivat käyneet kirkon ovella anomassa jotain pientä apua joulun juhlaan. Pohdin kuinka tärkeä osa on ruualla suuressa juhlassamme. Kuinka tärkeää on ruuan merkitys. Meidänkin perheessä oli jokaisella se pieni jouluruokatoive, mitä saisi maistaa jouluna.
Joulumme meni liian nopeasti. Söimme, lauloimme, leikimme, nauroimme, pelasimme ja taas söimme. Joulun ikimuistoiset laulut täyttivät kotimme, kun lauloimme niitä kuorossa. Jeesus-lapsi oli lauluissa mukanamme, hän, jonka juhlaa haluamme viettää vuodesta toiseen. Samaa juhlaa niin perheeni kuin he, jotka kävivät diakonian ovella.
Tänään hiljaisuus on laskeutunut ympärilleni. Korjaan olohuoneesta unohtuneita lahjanauhoja. Katselen uuden kattilan kiiltävästä pinnasta kuvajaistani. Nauran sille tervehtien ja kiittäen hiljaa lahjan antajaa. Saamani kukat tervehtivät minua vielä joulun punaisena.
Minulla on paljon aihetta kiitokseen. Olen saanut ison iloisen perheen ympärilleni. Olen saanut lahjoista suuremman. Jouluni ei ole lahjoissa, ei ruuissa, se on kaikissa läheisissäni, jotka elävät ympärilläni. Joulujuhlani ei pääty osaltani tähän, vaan jatkuu heissä. Olen kiitollinen, että sain rakentaa heidän kanssaan meille ihanan joulun. Sain elää unelmieni toteutumista laulaen joulun lauluja heidän kanssaan.
Nyt istun tässä ja kuuntelen kiitollisena hiljaisuutta, jossa vielä kuuluvat heidän äänensä, ilonsa ja naurunsa. Toimettomat käteni, katselen niitä. Ehkä kudon vielä yhdet sukat hänelle, joka jäi niitä ilman. Hänelle, joka ei päässyt tänä vuonna kanssamme viettämään joulua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti