KUKA OLI JOHANNES - JA MITEN SE LIITTYY JUHANNUKSEEN?

"Minun jälkeeni tulee toinen"

Heinä kasvaa jo pitkänä, mehiläiset uurastavat ja ”koronakevät” vaihtui jo kesään. Suomessa valoisat yöt ovat alkaneet ja vietämme pian keskikesän juhlaa.

Vielä pitää muistaa käsihygienia ja turvaetäisyys, vaikka oikeastaan haluaisin, että joku halaa minua lujasti. Niin, että muistaisin olevani turvassa ja rakastettu. On tässä ajassa toki hyvääkin, sitä on oppinut arvostamaan isosti ystävällistä hymyä ja pysähtynyt miettimään, mitkä asiat ovat niitä tärkeimpiä elämässä. Kesän korvilla pysähdyinkin pohtimaan elämän suuria kysymyksiä: mikä se minun osani tässä elämässä on?

Juhannus kolkuttelee ovella…Juhannuksen historia ja perinteet ovat pitkältä ajalta, mutta kristinuskon juhla siitä tuli 400-luvulla.  Aiemmin suomessa vietettyä ”Ukon juhlaa”, alettiin kutsua Juhannukseksi Johannes Kastajan mukaan. Mikä Johanneksesta sitten teki niin erityisen, että häntä muistellaan vielä 2020-luvulla?

Johannes oli tienraivaaja, joka syntyi iäkkäälle lapsettomalle pariskunnalle Elisabetille ja Sakariaalle. Ihmeitä tapahtui jo tuolloin ja Jumalan uutta luova voima vaikutti, ja heille syntyi poika puoli vuotta ennen Jeesuksen syntymää. Eläessään Johannes julisti Jumalan sanaa ja kastoi ihmisiä Jordan-virrassa, myös itsensä Jeesuksen. "Sinäkö tulet minun luokseni? Minunhan pitäisi saada sinulta kaste!" Mutta Jeesus vastasi hänelle: "Älä nyt vastustele. Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme Jumalan vanhurskaan tahdon." Silloin Johannes suostui hänen pyyntöönsä.  (Matt. 3:14-15)

Johanneksen elämä ja esimerkki muistuttavat hyvin siitä, että meillä kaikilla on oikeus ja vapaus tehdä hyvää Jumalan nimessä. Hyvän tekeminen ei ole keneltäkään pois, vaan päinvastoin. Hyvällä teolla voi olla valtava vaikutus, niin kuin kasteella, jonka Johannes antoi Jeesukselle.

-Nuu

Työharjoittelua Leppävaaran seurakunnassa

Olin diakonia työharjoittelussa Leppävaaran seurakunnassa viisi viikkoa ja jatkan harjoitteluani syksyllä. Opiskelen Diak-ammattikorkeakoulussa kolmatta vuotta sosionomi diakoniksi. Aikaisemmalta ammatiltani olen lähihoitajana. Olen aina haaveillut työstä, jossa saan auttaa ihmisiä ja työ seurakunnalla oli juuri sellaista.


Työ seurakunnassa oli mahtavaa, opettavaa ja monipuolista. Olin todella yllättynyt, miten paljon seurakunnassa on kaikkea lapsista vanhuksiin. Kaikki työntekijät ottivat minut hyvin vastaan ja ohjasivat minua. Erityiskiitos ohjaajalleni Noora Rajalalle, joka opetti minulle paljon. Olin mukana todella monissa seurakunnan toiminnoissa. Eniten pidin asiakastyöstä, mutta myös ryhmät olivat mukavia. Virret ja hartauksien pito olivat minulle vieraita, mutta sain niistäkin kokemusta. Tuntuu, että monella ei ole tietoa siitä mitä kaikkea seurakunta tekeekään ja mitä apua sieltä saa. Koen, että olisi tärkeää levittää tietoa, jotta ihmiset voisivat hakea apua helpommin ja lähteä mukaan seurakunnan toimintaan.

Ajattelen, että diakoniatyö on todella tärkeää ja arvokasta. Diakoniatyössä saa auttaa ihmisiä eri elämäntilanteissa ja olla rinnalla kulkija. Meillä ei ole valmiita vastauksia kaikkeen, mutta me autamme missä voimme. Ajattelen, että voisin tehdä mahdollisesi diakoniatyötä, mutta vaikken tekisi, saan työharjoittelusta paljon avaimia elämääni.


Tämä poikkeustila mikä Suomessa tällä hetkellä on, vaikuttaa meidän jokaisen elämään. Työharjoittelu jää kesken, mutta loppujen lopuksi se on pieni murhe. Syksyllä saan taas palata jatkamaan. Toivon, että ihmiset auttavat toisiaan ja yhdessä selviämme tästä. Näinä vaikeina aikoina voimme tukeutua Jumalaan ja uskoa, että kaikki järjestyy. Siunattua kevättä kaikille ja pidetään itsestämme sekä muista huolta 🙏🏻❤


-Niina diakoniopiskelija

JOTAKIN KÖYHYYDESTÄ

Hei kaikki!

 

Istun junassa matkalla diakonian teologia -koulutukseen ja katselen kaunista peltomaisemaa. Vaikka päivä on harmaa, tuntuu hyvältä katsella etelään suuntaavia lintuja ja hieman kellertäviä lehtiä puissa. Äsken sain naputeltua kaikki akuutit viestit ja puhelut, hieman tuota alati elävää to do -listaa lyhennettyä siis. Kesä meni vauhdikkaasti työn touhussa ja lomaillessa. Meillä diakoniatiimin päät ovatkin nyt täynnä muistoja kesästä ja ideoita tulevasta. Nyt se syksy sitten alkaa!

Tässä postauksessa kirjoittelen köyhyydestä. Yritän avata sitä miten minä sen näen. Sinänsä aika kornia kirjoittaa aiheesta, koska enhän itse ole köyhä, vaikka tuloni eivät päätä huimaakaan. Minulla on kuitenkin työni kautta mainio näköalapaikka monen köyhän elämään, joten haluaisin sitä kautta nostaa joitakin asioita esiin. Pureskelen aihetta otsikoiden/väitteiden avulla.

 

Köyhyyttä on monenlaista, mutta tässä kirjoituksessa keskityn nimenomaan taloudelliseen köyhyyteen. Jotta koko asiaa voidaan lähteä edes käsittelemään, täytyy jotenkin määritellä se, mitä köyhyys on. Ajattelen itse, että pääosin köyhyys näkyy pankkitililtä: rahat eivät riitä aina välttämättömiinkään menoihin, mistään kivasta ylimääräisestä menosta puhumattakaan, mutta ajattelen, että köyhyys on ennen kaikkea sitä, että kärsii asemastaan. Pienituloisuus voidaan mitata mielestäni suoraan pankkitililtä, mutta se ei tee ihmisestä suoranaisesti köyhää.

Köyhyys on ihmisen henkilökohtainen kokemus 

 

Köyhyys on mielestäni lohduton tuntemus siitä, että ei voi osallistua samanlaiseen elämään kuin muut: vaihtoehtoja ei ole julkisen ja yksityisen lääkärin välillä, harrastusten täytyy olla huokeita ja yllättäviin kriiseihin ei pysty varautumaan. Miten sitten eri ihmiset voivat kokea elämänsä niin eri tavalla, vaikka tilillä on yhtä paljon rahaa? Miksi toinen pärjää toimeentulotuella ja kokee olevansa elämässä hyvin kiinni, kun toinen ihan oikeasti kärsii ja syrjäytyy yhteiskunnassamme? Miten toinen saa säästettyä pieneen lomamatkaan ja toisella ei ole varaa ostaa uusia kenkiä? Olen miettinyt tätä tosi paljon, koska tuntuu että kokemuksellinen ero voi olla valtava, vaikka tiliotteet olisivat varsin yhtenäiset. Luulen, että osittain tästä syystä köyhiä myös halveksitaan: ajatellaan että jokaisen pitäisi pystyä olemaan positiivinen ja kiitollinen elämästään vaikka tilanne olisi mikä.

 

Ihminen on rajallinen ja kantaa sisällään paljon muutakin kuin tiedon pankkitilin saldosta. Usein köyhyyden kanssa painivilla on muitakin haasteita elämässään: vaikeuksia sisältänyt historia, sairautta, hoivaa vaativa perheenjäsen, puutteelliset taidot arjenhallinnassa, riippuvuus, avioliitto-ongelmia, yksinäisyyttä… mitä tahansa. Monilla kohtaamillani ihmisillä on myös monia näistä asioista, eivätkä ne tilanteet ole keksittyjä.

 

Köyhyys on valinta

 

Aina jotenkin harmistuttava tämä väite, mutta mistähän se tulee? Juttelin yhden ystäväni kanssa siitä, että millainen asenne menestyvillä ihmisillä on elämässään (emme puhuneet menestyksestä vain taloudellisessa mielessä) ja pohdimme sitä, että varsin usein menestyneet ihmiset suhtautuvat elämään positiivisesti ja luottavaisesti, eivätkä paljoakaan märehdi omia vaikeuksiaan vaikka niitäkin olisi. Eli menestyvä ihminen ei voivottele omaa kohtaloaan. No voiko tästä jotenkin vetää sitten johtopäätöksen siihen, onko ihmisen köyhyys oma valinta vai ei? Uskallan väittää, että kyllä ja ei. Antaisin kuitenkin enemmän painoarvoa sanalle ei.

 

Nyt on niin, että ihmiset eivät pysty valitsemaan kasvuympäristöään, henkilökohtaisia älynlahjojaan, lapsensa kehitysvammaa tai sitä jääkö auton alle. Jos kuitenkin elämässä käy niin, että saa ”jackpotin” elämän vaikeuttajia, ei se kyllä ole valinta. Suomessa on kuitenkin siinä mielessä onnellista asua, että meillä on erilaisia tukitoimia olemassa vaikkei niiden saaminen aina ole helppoa. Periaatteessa on siis mahdollista saavuttaa tilanne, missä elämä olisi hieman helpompaa. Luulo siitä, että jokaisella ihmisellä kuitenkaan olisi voimavaroja ja taitoja saavuttaa elämässään menestystä on mielestäni harhaa. Lisäksi yhteiskuntamme tukiverkko ei ole aukoton. Avuksi tarvitaan toimivia järjestelmiä, toisten ihmisten apua ja tukea ja asenneilmapiiriä, joka hyväksyy ihmisten erilaisuuden eikä osoittele.

 

Olen nähnyt, että on ihmisiä jotka vuodesta toiseen sitkeästi tekevät töitä kamppaillessaan köyhyyttä vastaan, eivätkä sitä selätä vaikka jos se minun valintani olisi kyllä heidät pitäisi siitä palkita. Syöpä ei parane, lapsella on edelleen huumeriippuvuus, työkyky ei palaudu...

 

No kenen kohdalla ”köyhyys on oma valinta”, sitten pätee? Uskon, että on ihmisiä, jotka eivät viitsi nähdä itse vaivaa elämänsä eteen, mutta se lienee pieni marginaali. Valitettavasti tällaisten ihmisten vuoksi osoitellaan muitakin köyhiä… Sitten on olemassa esimerkki Pekka. Ihmisen oppiminen toimii ymmärtääkseni suunnilleen näin: toistamalla jotakin asiaa riittävän useasti ja intensiivisesti aivot oppivat, että ”ahaa tämä asia toimii näin”. Huomaatte ehkä seuraavasta esimerkistä miksi en ole opettaja: Leikitään, että Pekka on 60-vuotias ja elämä on ollut aika hankalaa. Suurinosa aikuisiästä on mennyt alkoholin ja pelikoneiden parissa, mikä on aiheuttanut velkakierteen ja sen, etteivät rahat ikinä riitä mihinkään. Kaikenlaisia ihmissuhdeongelmia, masennusta ja muuta kurjaa on myös ollut. 5 vuotta sitten Pekka raitistui ja elämä alkoi muuttua paremmaksi, hyvä Pekka! Pekalla oli kuitenkin paljon velkoja, mutta hän pääsi velkajärjestelyyn ja nyt velat on vihdoin kuitattu ja vuosikymmeniä jatkunut köyhyys on ”poissa”. Pekka ei siis ole enää köyhä! Mutta miksi Pekka yhä kärsii siitä, etteivät rahat riitä, vaikka hän saa tililleen monta sataa euroa enemmän kuin aikaisemmin? Luulenpa, että Pekka on tottunut mieltämään itsensä köyhäksi, eikä ehkä vieläkään osaa hallita taloutta kauhean hyvin.

 

Pekan pitää opetella suhtautumaan elämään uudella tavalla ja opetella vastuuta rahan käytöstä. Toimeentulotuki ei enää maksa osaa vuokrasta, eikä sosiaalitoimelta voi hakea avususta kenkiin. Pekka jolla on aina ollut vaikeuksia hallita rahojaan ja joka on ollut viimeiset 5 vuotta toimeentulotuella joutuukin nyt uuteen tilanteeseen. Tällaiset Pekat tarvitsevat ohjausta ja tukea siihen, että eivät ole enää köyhiä, että se tilille tuleva raha kyllä riittää kaikkeen. Se ei kuitenkaan tapahdu syyttelemällä tai osoittelemalla.  

 

 

Siunausta teidän kaikkien alkavaan syksyyn!

Toivottelee jostakin Mäntyharjun ja Pieksämäen välistä

Nuu

Pilkahduksia päihdeongelmista suhtautumiseen

Tämän diakonin arki on ollut kovin vaihtelevaa jälleen ja olen saanut innostua uusista asioista, sekä tehdä sitä oman työn "peruskauraa". Kaikki hyvin siis Leppävaaran diakoniassa!  Tässä postauksessa jaan tietoa ja ajatuksia siitä, miten voi suhtautua ikääntyneisiin ja tehdä työtä heidän kanssaan, joilla on, tai on ollut ongelmallista päihteiden käyttöä. Pyrin kertomaan tässä kirjoituksessa "Pilke -ideologiasta", siitä miten nähdä päihdeongelmista kärsivä ihminen positiivisesti ja tuomitsematta ilman, että väheksyttäisiin päihdeongelmien seurauksena tulleita haittoja.


Keväällä työverkostojeni kautta tuli kysymys Tarulta (kaupungin virikeohjaaja): "lähtisitkö ohjaamaan Pilkeporukkaa kevään ajaksi?" Olin ollut mukana verkostoryhmässä, jossa käsiteltiin Pilkeporukoita ja näin päädyin esimiehen siunauksen kautta tekemään yhteistyötä tämän arvokkaan ja kiinnostavan työn puitteissa. Ohjaan siis tämän kevään ajan viikottaista ryhmää, jossa kokoontuu noin 5 aktiivista ryhmäläistä minun ja ohjaajakaverini Tarun kanssa. Porukassa olevat ovat kaikki ikääntyviä ja heillä on jonkinlainen tausta tai aktiivinen päihdeongelma. Palaan ryhmän toimintaan postauksen loppupäässä.


Koen, että päihdetyö ja päihdeongelmiin suhtautuminen on haasteellista. Suomessa alkoholismi on valitettavan yleistä ja vaikuttaa ihmisen itsensä lisäksi usein läheisiin ja joskus jopa ympäristöön haitallisesti. Ongelmallista päihteiden käyttöä löytyy myös huumausaineiden ja lääkkeiden käytöstä, joilla on taas omat erityispiirteensä.


Miten sitten suhtautua ihmiseen jolla on päihdeongelma? Miten suhtautua läheiseen jolla on alkoholismia? Entä jos itsellä olisi addiktio alkoholiin? Voiko toiselta ihmiseltä vaatia päihteettömyyttä? Onko ihminen vähemmän arvokas jos hän ei lopeta ryyppäämistä? Laitanko välit poikki, kun enää jaksa kuunnella valheita? Onko parempi juoda salaa, etteivät muut tuomitse? Nämä ovat yleisimpiä kysymyksiä, joihin olen törmännyt kun puhutaan päihdeongelmista. On surullista, miten paljon päihdeongelmat tuottavat pahoinvointia ja koskettavat elämää niin monelta kantilta: terveys, ihmissuhteet ja talous kärsivät usein etunenässä.


Itselleni merkittävin oivallus on ollut se, että kaikki meistä ihmisistä ovat saman arvoisia Jumalan silmissä. Ja kaikkien tulisi olla saman arvoisia myös toistemme silmissä. Näinhän se valitettavan harvoin kuitenkaan tuntuu menevän kun taustalla on kokemuksia pettymyksistä, vääryyden todistamisesta ja vaikka mistä. Kristillisessä ihmiskäsityksessä ajattelen, että voimme tuomita haitallisia tekoja, mutta emme itse ihmistä. Ihminen on arvokas ihmisenä ja rakkauden arvoinen, vaikka emme hyväksyisi hänen tekemiään haitallisia ratkaisuja. Se äiti, joka on juonut itsensä liian usein huonoon kuntoon ja jättänyt lapsensa hulehtimatta on ihmisenä arvokas, vaikka teot ja toimet ovat olleet huonoja. Vieroitusoireissa väkivaltaa käyttänyt huumeongelmainen on ihmisenä rakastettava, vaikka teot ovatkin tuomittavia.  Näissä ihmisissä on rakastettava puoli sisällä ja hyviä ja arvokkaita ominaisuuksia, vaikka päihdeongelmat ovat "verhonneet" heitä.


Päihdeongelmilla on lähes aina negatiiviset seurauksensa ja ihmisten tukeminen päihteettömyyteen on tärkeää. Päihdeongelmainen harvoin nauttii addiktiostaan, saati sen seuraksista. Huonoja tekoja ja päihdeongelmien negatiivisia vaikutuksia ei pidä lakaista maton alle, mutta sitä päihdeongelmien takana olevaa ihmistä ei pidä tuomita. Tilanteet ovat kovin yksilöllisiä ja jokainen etsii parhaimman mahdollisen ratkaisun siihen, millä tavalla käytännön elämässä on tekemisissä (tai on olematta) päihdeongelmaisen kanssa. En siis yritä kertoa, miten pitäisi käytännön tasolla toimia, mutta suosittelen tarkastelemaan sitä asennetta, mikä juuri sinulla on näitä asioita kohtaan ja miksi.


Yksi puoli mikä tekee aiheesta niin vaikean, on kysymys siitä mikä on päihdeongelmaisen oma vastuu addiktiosta ja suhtautuminen asiaan? Olen tavannut ihmisiä jotka sanovat että "se on ollut täysin mun omva valinta ja syy, että asiat meni näin" ja toisaalta ihmisiä jotka kertovat kokeilleensa päihteitä ensi kertaa 12-vuotiaina, eivätkä he koskaa ole osanneet lopettaa vaikka halua olisi ollutkin. En tähän päivään mennessä ole löytänyt mitään kirkasta vastausta tähän vastuu -kysymykseen, vaikka joskus olen yrittänyt asiaa kuinka miettiä. Se lieneekin yksilöllistä jollakin määrittelemättömällä tavalla.

Mikä sinua tänään puhuttelee ja miksi? Käytössä Ateneumin taidepakka

Pilkeporukassa jota olen nyt ilokseni saanut ohjata, ei tähdätä varsinaisesti päihteettömyyteen. Porukassa hyvin yksinkertaisesti tähdätään siihen, että jokaisella olisi joku paikka johon on lämpimästi tervetullut ilman velvoitteita ja tavotteita. Ryhmään voi siis tulla esimerkiksi päihtyneenä (vaikka oman arvioini mukaan porukka tulee ja haluaa tulla ryhmään aina selvin päin). Ryhmässä käymme aina kuulumiskierroksen ja tutustumme erilaisiin asioihin: on ollut musiikkia, taidekortteja, savityöskentelyä ja ensi viikolla istutetaan kasveja. Ryhmä on tavannut viikottain nyt yli vuoden ja luottamusta on syntynyt. Päihteistä ei juurikaan puhuta, vaikka joskus asia vilahtaa jonkun puheessa. Aika usein joku kertoo jonkun koskettavan ja kipeänkin hetken elämästää.  Aina myös nauretaan! Voin kertoa, että ihmiset kehen olen saanut tutustua kevään ajan, ovat mielettömän ihania ihmisiä. Kategoria "ikääntynyt päihdeongelmainen" -ei kerro siis ihmisyydestä loppu peleissä yhtään mitään!


Siitä huolimatta, ettei ryhmässä tavoitella päihteettömyyttä uskon sen lisäävän päihteettömiä päiviä. Etenkin iäkkäillä ihmisillä päihdeongelma on asia joka ei välttämättä näy: juodaan yksin kotona. Jos juo usein, ei välttämättä uskalleta lähteä kotoa pois, koska joku voi huomata ettei kaikki ole nyt ihan ok. Ei kännissä voi mennä mihin vaan! Se, ettei päihteettömyyttä vaadita madaltaa kynnystä lähteä kotoa joka taas tukee päihteettömyyteen. Simply.


Pyry eli Parot -hylje tutustumassa pilkeporukkaan

Tällaista toimintaa on mielestäni liian vähän ja toivonkin, että kunnat, järjestöt ja seurakunnat rohkaistuisivat resurssoimaan tällaiseen työhön jatkossa enemmän. Yhteistyössä toteutettu ryhmä antaa hyvät puitteet työskentelylle ja toiminta tukee tätä kasvavaa marginaalijoukkoa (ikääntyneet päihdeongelmaiset).

Jokaiselle meille rakastettavaa ja ihmisarvoista torstaita!
Nuu

Helmeillen

”Niin kuin sinä lohdutat, annan minun lohduttaa.

Niin kuin sinä rakastat, annan minun rakastaa.”

rakkauden 2 helmi.

Rukoushelmet tulevat lähelle minua joka kerran, kun olen odottamassa rippileirille lähtöä. Niin myös tänä keväänä. Oikeastaan aihe pomppasi esille, kun pakkasimme käsityötarvikkeita varastoon kirkon remontin tieltä. Joitakin helmiä sormeillessani mainitsin käsityöpiiriläisillemme rukoushelmien olemassaolosta. He kiinnostuivat helmistä ja sain heiltä toiveen, jotta solmisimme heidän kanssaan heille omat rukoushelmet. Valmistellessani tulevaa helmipäivää huomasin harmikseni, että kaikki helmikirjat ja kopiot lähtivät kirkolta jonnekin uusille teille. Uuden kirjan hankinta olisi edessä. Tilasinkin sen, mutta eihän se ehtinyt tulla ennen h-hetkeä. Onneksi löysin ikiaikaisen kirjan kellahtaneineen sivuineen omasta hyllystäni. Kuinka rakkaalta se tuntuikaan kaikkine pienine rukouksineen. 

Pujottaessani mallihelmiä tulevaa varten, luin samalla helmirukouksia. Sieltä löytyi rukous ja sen selitys, johon pysähdyin pidemmäksi aikaa. Kohta jonka löysin, olin täysin unohtanut. Se tuntui uudelta ja hyvinkin sopivalta tähän päivään. Mietin, kuinka rukoukset eivät ehkä koskaan vanhene. Ihmisen elämä on saman laista vuosisadoista toiseen niin kuin Isä meidän rukous. Mutta tämä olikin 2000 vuotta tuoreempi. 

Olin menossa pitämään Tiinan kanssa ArkiYstävä koulutusta, enkä malttanut olla käyttämättä löytämääni kohtaa siellä.  Varsinkin rukouksen selitysosaa, jossa ihmistä verrataan taloon ja kuinka meitä opastetaan mitä voimme nähdä sisällä talossa, ja mitä meiltä jää näkemättä, minne pääsemme kulkemaan ja minne emme.  ”Rakkaus varoo tunkeutumasta ja repimästä verhoja väkisin sivuun. Se estää arvostelemasta toisen taloa ja tuulettamasta sen pölyjä muiden silmille. Ikävöikää ja tarvitkaa toisianne, rakkaus sanoo. Se on ainoa ovi toisen taloon.” Tuo rukouksen selitys pitäisi olla taltioituna muistiin aina kohdatessa toisen ihmisen. Muistaakseni tämä teksti oli Kaisa Raittilan kirjoittamaa (anteeksi pyyntö jos muistan väärin).

Rukoushelmet itsessään ovat Martin Lönnebon kehittämät yhdistämällä vuosisadan perinteen ja tämän päivän. Helmet ovat erivärisiä ja jokaisella helmellä on oma merkitys ja rukous selityksineen. Niiden avulla on mukavaa mietiskellä,  meditoida tai olla vain. (Voit tutustua helmiin netissä tarkemmin.) Viimevuonna tai edellisenä ovat helmet saaneet uuden helmen joukkoonsa. Vihreän, luomakunnan, luonnon helmen. Luonnolle omistettu helmi on tänä päivänä hyvin tärkeän kun puhumme luonnon hyvinvoinnista. Luonto on yhtä kuin me tai päinvastoin, ja ansaitsee myös oman rukouksen.  Minua koskettaa se erityisesti, sillä luonto ja metsät ovat minulle paikka, jossa olen hyvinkin lähellä Jumalaa. Vihreä väri on myös diakonian väri. Ehkä se voi olla muistuttamassa helmiketjussa myös toisten auttamisesta. 

Pääsin helmeilemään rukouksia yhdessä diakonian vapaaehtoisten kanssa. Helmien pujottaminen kävi samoin kuin rippikoululaisten kanssa. Hieman jännittävää, mystistä ja samalla kiehtovaa. Jokunen helmi hyppi iloisesti  karkuun pujottelijan sormista.  Se pomppi lattialla ja odotti, että tekijä ottaisin sen kiinni. Aivan kuin kutsuen ottamaan helmen omakseen. 

Jokainen helmi jolla on nimi ja merkitys, sai uuden rukouksen helmeilijän pujottaessa niitä. Ei vain sitä, jonka Martin Lönnebo oli antanut vaan myös jokaisen tekijän oman rukouksen. 

Jälleen iloisen ja lämminhenkisen työpäivän kokemukset takanani saavuin kotiin ja posti oli tuonut minulle uuden rukoushelmikirjan vanhan tilalle.  Siinä myös vihreän helmen merkitys: Rukous, unelmat, odotus ja toivo.  Kehotus katsoa vihreää helmeä, iloita lahjoista joita maa äiti on antanut. Ja kehotus, älä petä häntä, älä anna hänen joutua ryövärien käsiin. Suojellaan luontoa. 

Taiteesta terapiaa

Olin kutsuttuna Marttoihin ja tuomiseksi he toivoivat minulta taide-pläjäytystä. Ja mikä etten olisi vienyt sitä sinne. En tarkoita valmista taidetta, vaan auttaa tekemään sitä itseään. Innostun aina, kun saan ojentaa pienen tuulahduksen taiteen terapeuttisesta voimaantumisesta tai taiteen tekemisen tuomaa iloa. Meillä oli yhden päivän virkistysmatka omaan itsensä kuuntelemiseen, kevyesti taiteillen ja sanoja hapuillen. Teimme mielikuvamatkan sisälle kukkasipulien maailmaan. Posket punaisina Martat antoivat värien kulkea paperillaan. Valkoinen sai väriä ylleen ja hetkessä ympärillämme oli iloinen puutarha. Lahjaksi saadut sanat muodostuivat tarinoiksi ja runoiksi, joita oli mukava kuunnella teoksia katsellessa. Päivä päättyi iloon  ja oli hyvä mieli lähteä jokaisen meistä kotiin. Nämä ovat parhaita hetkiä, mitä tässä työssä voin kokea, saada kohtaamani ihmiset hymyilemään elämälleen.

Taiteen tekemisestä voi saada itselleen ystävän. Taide voi olla yhtä hyvin maalaamista, kirjoittamista, musisointia, tanssimista, muovailemista kuin laulamista. Yhtä kaikki, jokaisesta tulee hyvä mieli ja jokaista voi käyttää mielentilan nostamiseen. Ennen kaikkea taltuttamaan hetkeksi yksinäisyyden tunnetta, joka kaikertaa jossakin syvällä sielussa. Voimme hukuttaa murheet, huolet kuin myös löytää omat voimavarat näistä taiteen eri muodoista. Voimme sisällyttää niihin myös hiljaiset rukouksemme. Rukous voi olla siveltimen jättämää herkkää jälkeä siinä kuin laulamamme virsikin.    

Luin vasta Sirkka Kivelän kolumnin Superin lehdestä (1.2.2019), jossa hän kirjoitti yksinäisyyden kokemisesta. Varsinkin hänen viimeinen kappaleensa oli osuvaa. Siinä hän viittasi iäkkäiden taiteilijoiden ja kirjailijoiden haastatteluihin, millä tavoin he estävät yksinäisyyden tunteen valtaamasta mieltä.  Sirkka kirjoitti taiteilijoiden seikkailevan maalatessaan ja kirjoittaessaan mielikuvituksissa kuvaustensa kohteina olevien hahmojen kanssa. Minä allekirjoitan tämän kokemuksen myös heidän kanssaan, jotka eivät ole taiteilijoita itseni mukaan lukien, mutta jotka saavat mahdollisuuden tehdä omaa taidettaan, kirjoittaa kertoen omista kuvien hahmoista tarinoita. Saan nähdä sitä joka kerran, kun olen ohjaamassa erilaisia ryhmiä taiteen parissa. 

Muisteleminen ja muistoista kertominen on tärkeää. Ilahdun joka kerran kun kuulen kurssitovereitani ja heidän terapeuttisista ryhmistään. Esimerkkinä heistä Milja (Utunen) on ystäviensä kanssa pitänyt "Muistomuokkaamoa" Espoon kirjastoissa, jossa omista vanhoista valokuvista on tehty omaa tarinaa liittämällä niitä yhdeksi taideteokseksi.  Tiinaa (Butter) ja Marjattaa (Hiltunen), jotka ovat tieten lähteneet viemään taidetta esimerkiksi muistisairaille ja heidän omaisilleen laitoksiin.  He käyttävät nimeä ryhmästään Tatamur.  Muistisairaat ja heidän omaiset/läheiset ovat saaneet mahdollisuuden vuorovaikutuksen rikastamiseen ja ilon tuottamiseen, näin ollen yksinäisyyden  ja eristyneisyyden tunteen katkeamiseen. Taiteen avulla on voitu myös rakentaa siltaa omaisen ja muistisairaan välille. Jopa vanhus, joka on lähes unohtanut puhumisen, on saanut sanat suuhunsa muistellessaan jotain, minkä väri ja kuvio on paperilla muistoista herättänyt. 

Ei tarvitse olla siis ammattitaiteilija ottaakseen pensselin käteen tai vaikka sormin antaa värien kulkea paperilla ristiin rastiin. Antaa sattuman varaisesti värien luoda kuvioita, jotka alkavat kertomaan omaa kiehtovaa tarinaansa. Tarinoita, jotka heräävät jostakin sisältämme ja ovat siinä esillä edessämme. Jollakin kuvat voivat herättää leikin, joka laittaa kirjaimet iloiseksi juoksijaksi paperilla. Ja tarinat pääsevät syntymään. Koskaan ei ole liian myöhäistä jos vain annat itsellesi tilaisuuden ja ajan leikille josta tulee totista totta. 

Kukat nousevat maasta, laulun aika on tullut, joka puolella huhuavat metsäkyyhkyt. 

(Laul.l.2:12)

Tahdon muistuttaa sinua

Tahdon muistuttaa sinua yhdestä asiasta

Muista, että olet arvokas jollekin sellaiselle, joka ei koskaan tee sinulle vääryyttä. Sellaiselle, joka ei koskaan hylkää sinua.

Olet arvokas Jumalalle

 

Oletko joskus unohtanut,

että sinulla on arvokkaita taitoja?

Unohtanut

kuinka olet tehnyt oikeita ja hyviä päätöksiä?

Katsonut itseäsi peilistä ja todennut: ryppy tuossa, näppylä tuossa. Suupieleni ovat taas alapäin…

 

Tahdon muistuttaa sinua siitä,

että sinä olet kaunis.

Kaunis sellaisella tavalla, joka ei muutu, vaikka iho roikkuisi

vaikka olisi saanut kolhuja kehoon ja mieleen

 

Olet kaunis sisältä,

ihmisenä

Luojan luomana

 

Aina joskus itsensä rakastaminen on hankalaa,

rakkaus itseä kohtaan voi horjua.

Toisen ihmisen rakkaus voi auttaa,

mutta sekään ei ole aina pysyvää.

 

On kuitenkin olemassa suurempi rakkaus

ihmistä isompi

käsityskykyämme laajempi

 

Jumala rakastaa juuri sinua

sinua

 

Se on suurempaa ja varmempaa kuin oma epäusko, voimattomuus tai pelko

 

Jumala rakastaa sinua

 

Eikä sinun tarvitse tehdä sen eteen mitään,

mutta voit ottaa Jumalasta mallia

katsoa itseäsi hyväksyvästi

armollisesti

 

Kuiskata itsellesi:

rakastan sinua

 

Olet sen arvoinen

 

 

 

-Nuu