Juhlaviikko

Aika kuluu kuin siivillä sanotaan, ja sen huomaa silloin kun omassa iässä siirrytään toiselle vuosikymmenelle. Jotkut sanovat sitä kriisin ajaksi. Onko se sitä, kysyin itseltäni kun heräsin uuteen vuosikymmeneen? Ja mikä tekee siitä kriisin jos se sitä on? Ehkä juuri siltä vanheneminen itsessään tuntuu, kun huomaa lastensa varttuneen ja solmineen parisuhteen. Kun huomaa neljännen sukupolven tulleen sukuun ja vieläpä omalle 10-vuotta nuoremmalle siskolle. Sen huomaa, kun työtoverit alkavat olla oman lastensa ikäisiä tai sitä nuorempia. Kyllä se pysäyttää ja panee ihmettelemään, mihin se aika kulkee niin nopeasti. Vasta olin teini ja toivoin että, olisin pian aikuinen ja saisin kaikki aikuisen oikeudet itselleni. Niin kuin jokainen teini-ikäinen samalla tietämättään, mitä muuta tulee kuin oikeudet. Ne kaikki velvollisuudet ja huolet, jotka ovat välillä niin painavat, että selkäkin painuu kumaraan.  

Herättyäni juhla-aamuna menin peilin eteen mielessäni se pikkutyttö, joka minussa sisälläni yhä elää. Halusin toivottaa hänellekin hyvää syntymäpäivää. Yritin etsiä peilistä häntä, mutta minua katsoivatkin vanhenevan naisen kasvot. Ryppyjä silmäkulmissa, yläluomet painuneena ja juonteita suun pielessä.  En tuntenut kuvajaistani.  Olisin voinut vannoa, että peilikuvani oli vaihdettu johonkin toiseen. Ainoastaan kun katsoin tarkkaan silmiäni unohtaen kaiken muun, sain havaita saman hassun pikkutytön katseen sieltä minulle hymyilevän. Sen saman, joka on kulkenut kanssani kaikki nämä vuodet jossakin sydänalassani. ”Hyvää huomenta ja hyvää syntymäpäivää” toivotin hänelle. Vielä siellä peilikuvan silmissä näkyi hymy vastauksena ja laulun rallatus pääsi ilmoille. En ole hukannut häntä mihinkään. Rallatukseni lähti iloisesta oman juhlani odotuksesta. Kaikista rakkaistani, jotka siivittivät juhlapäivääni. Moni on muistanut minua, myös ihmiset, joilta en edes osannut odottaa muistamista. Olen kaikesta kiitollinen ja se antaa iloa jatkaa elämää eteenpäinkin. En ole yksin.

Tänään kävin tervehtimässä vanhusta, joka myös on vasta viettänyt syntymäpäiviään.  Hän oli minua reilut kolmekymmentä vuotta vanhempi.  Sama iloinen lapsenomainen katse  hänenkin silmiinsä syttyi, kun puhuimme syntymäpäivän juhlasta. Siitä keitä siellä oli ollut mukana ja ketkä olivat muistaneet häntä kortilla tai Facebokissa. Kortteja olikin kertynyt suurimäärä vitriinin reunalle toinen toistaan kauniimpia. Hän pohti,  kuinka onnellisessa asemassa hän olikaan, kun oli vielä niin paljon ihmisiä, jotka jakoivat juhlaa hänen kanssaan. 

Sitten oli se toinen vanhus, jolla myös oli elämää paljon takana. Hänen juhlaansa saapui vapaaehtoistoiminnassa oleva ArkiYstävä, kodinhoitaja ja minä. Oli hänelläkin kortti piirongin päällä. Sen oli lähettänyt seurakunta, jossa oli kutsu yhteisille syntymäpäiväkutsuille. Kortin seuraksi tuli meidän antamamme kortit. Myös tämän vanhuksen silmiin syttyi jostakin syvältä sisimmästä vesselin hymy, kun häntä oli muistettu. Yhdessä istuimme kahvipöytään, jossa oli tarjolla lohileipiä, mansikkakakkua ja vielä lasit viiniä. Tällä käynnillä viivyin ehkä pisimpään kotikäynneistä, tavallisuudesta poiketen. Oli ilo olla kuulemassa hänen muistojaan ja ihmettelyitään tästä päivästä ja menneistä. Oli ilo olla jakamassa hänen juhlapäiväänsä. Se oli tärkeä myös hänelle. Ei hänkään puhunut vanhenemisen kriisistä, vaan iloitsi vieraista ja mahdollisuudesta saada juhlia itseään jonkun kanssa. Samalla hänestä huokui elämän viisaus, jota pitkä elämänmatka oli hänelle tarjonnut.

Juhla viikkoni huipentui Espoon piispan vihkimismessuun. Siellä olin avustamassa ehtoollisen jakamisessa. Messua oli toteuttamassa lukuisa määrä ihmisiä. Kuorot, kanttorit, orkesteri, suntiot, papit, diakonit ja vaikka kuinka paljon muuta tuomiokapitulin henkilökuntaa, joista en kaikista edes tiennyt, keitä he olivat. Niin ja piispoja, arkkipiispaa unohtamattakaan. Messua harjoiteltiin lauantaina, jossa jokainen sai varmistuksen omasta tehtävästään kirkossa pidettävässä juhlassa. Päivä muodostui varmasti yhtä meille avustajille, kuin piispallemme Kaisamarille juhlapäiväksi. Kirkon alttari oli koristeltu näyttävin kukka-asetelmin, kynttilät loistivat lämpimänä. Koko kirkko oli kirkas ja valoisa lukuisten televisioitavien lamppujen loisteesta. Messu oli kaunis ja piispamme oli kaunis. Hän hymyili silmät sädehtien, kun hymyyn sai tilaisuuden. Minä uskon nähneeni myös hänen silmissään sen pikkutytön hymyn. Odotuksen, jännityksen ja kiitollisuuden lukuisista ystävistä ja työtovereista, jotka olivat täyttäneet kirkon jakaen hänen vihkijuhlaansa. Juhlan tuntu tarttui varmasti meihin jokaiseen. 

Monen laisia juhlia on tullut kohdalleni pienen ajan sisällä. Ehkä se kriisi tuleekin siitä, jos kokee sisäistä yksinäisyyttä ja on kadottanut sen pienen ihmisen sieltä sisältään. Jos yrittää asettaa itsensä johonkin vanhenemisen muotin sisään. Esittää vakavaa vanhaa aikuista ja unohtaa kuka oikeastaan on. Toivottavasti näin ei kävisi koskaan kohdalleni sen kummemmin kuin kenenkään muunkaan kohdalle. Kaikille meille toivon, että saisimme pitää sen lapsen sydämessämme.  

Minulle laulettiin tämä toivotus laulu, jonka haluaisin laulaa myös sinulle, oli sinulla sitten syntymäpäivä, nimipäivä tai vain ihan tavallinen päivä.

Tahtoisin toivoa sinulle jotakin oikein hyvää,
enkelin siipien havinaa ja iloa onnea syvää.

Tahtoisin toivoa sinulle mitä en itse voi antaa,
saakoon rakkaus Jumalan sinua sylissäin kantaa.